maanantai 27. maaliskuuta 2017

Mikä ihmeen sukupuolineutraali?

Tässä viime aikoina on kovasti kohistu sukupuolineutraaliudesta, erilaisista sukupuolirooleista ja siitä, onko jonkinlainen tapa ilmaista omaa sukupuoltaan parempi tai huonompi kuin joku toinen. Toisaalla puolletaan perinteisten sukupuoliroolien murtamista, toisaalla taas ollaan huolissaan, kun ei enää saa edes silittää miehensä paitoja rauhassa. Tässä keskustelussa minua häiritsee eniten se, että käsitteet tuntuvat menevän vouhkaajilla iloisesti sekaisin, ja kaikki puhuvat eri asioista vaikka samoja sanoja käyttävätkin. Nettiä selaillessani törmäsin tähän Linda Mikanderin mielipidetekstiin, jossa hän peräänkuuluttaa naisten ja miesten oikeutta olla rauhassa sukupuoltensa edustajia ja tehdä sukupuolilleen sopivia asioita. Minusta hänellä oli siinä hieman virheellinen käsitys siitä, mitä sukupuolineutraalius edes on, ja käsitettä käytetään väärin usein muutenkin. Tässä siis oma vastineeni, jossa jaan oman näkemykseni sukupuolineutraaliuden merkityssisällöstä.

Kuulin itse ensi kertaa sukupuolineutraaliuden käsitteestä lukiessani jotain romaania, jossa joku hippipariskunta nimesi lapsensa vuodenaikojen mukaan eikä kertonut perheen ulkopuolisille ihmisille lastensa sukupuolia ollenkaan, ja ajattelin silloin, että jopa on sairasta ja sekopäistä hommaa. Ja sitä mieltä olen vieläkin: minusta sukupuolen ja sen ilmaisun kieltäminen on todella julmaa. Se ei kuitenkaan ole sukupuolineutraaliuden tavoite, minkä myöhemmin opin, mutta mikä on ehkä unohtunut Mikanderilta hänen mielipidetekstissään. Sukupuolineutraalissa yhteiskunnassa ketään ei kielletä olemasta nainen tai mies. Asia on pikemminkin päinvastoin: sukupuolineutraalissa yhteiskunnassa ketään ei pakoteta olemaan nainen tai mies, tai käyttäytymään jollain tietyllä tavalla sen vuoksi, että sattuu olemaan jotakin sukupuolta. Ihmisiä ei siis pakoteta olemaan sukupuoleltaan neutraaleja tai sukupuolettomia. Saa silittää puolisonsa vaatteita tai vaikka palvoa maata tämän jalkojen alla jos haluaa, mutta muille täytyy antaa oikeus halutessaan valita toisin. Sukupuolineutraalissa yhteiskunnassa yksikään tapa ilmaista omaa sukupuoltaan ei ole toista parempi tai huonompi.

Minusta perinteiset sukupuoliroolit, jossa nainen hoitaa lapsia ja kotia ja passaa miestään ja mies käy töissä ja on vahva ja suojelee heikkoa naistaan pahalta maailmalta, ovat typeriä, vanhentuneita muinaismuistoja. Jos joku haluaa välttämättä olla muinaismuisto, siitä vaan, minulla tai kenelläkään muulla ei pitäisi olla siihen mitään sanomista. Toivoisin vain, että nämä muinaismuistot eivät tulisi älisemään siitä, että on se niin väärin kun nykyisin pojatkin saa leikkiä barbeilla ja miehiltäkin vaaditaan tunneilmaisua, kyllä ennen oli kaikki paremmin. Tuossa Mikanderin tekstissä minua häiritse eniten se kohta, jossa hän totesi tasavertaistamisen menneen jo liian pitkälle, kun "miehen on opittava kommunikoimaan ja tuntemaan naisten lailla". Kertokaapa hyvät ihmiset minulle, miksi on väärin ja huono asia, että miehet osaisivat kommunikoida ja puhua tunteistaan paremmin? Kyllähän se varmasti vaikeaa on niille miehille, jotka on kasvatettu perinteisillä "isot pojat ei itke" ja "kestä se kuin mies"-tyyppisillä mantroilla, mutta väärin ja kohtuutonta? Ei minusta vaan. Eihän se kuitenkaan niin ole, että toisilla ihmisillä olisi syntyessään penis ja kasa ongelmia tunneilmaisussa, ja toisilla vagina ja loistavat kommunikaatiotaidot. En tunne yhtäkään miestä, jolla ei olisi tunteita. Sen sijaan tunnen ison kasan miehiä, jotka nauttivat suunnattomasti saadessaan vapaasti näyttää ja tuoda ilmi tunteensa, koska heille siihen niin harvoin suodaan mahdollisuuksia. Minusta juuri miehet kärsivät eniten näistä nyky-yhteiskunnassa vallitsevista perinteisten sukupuoliroolien rippeistä, koska siinä missä naisille jo sallitaan enemmän maskuliinisiksi miellettyjä piirteitä, miehet eivät vieläkään saa olla feminiinisiä, tai toisin sanoen herkkiä ja tunteellisia. Ei sellainen olisi sukupuolineutraalissa yhteiskunnassakaan pakko olla, saisi toki ihan rauhassa olla perinteinen puhumaton ja pussaamaton suomalainen yrmykkä, mutta halutessaan saisi olla mies toisellakin tavalla.



Sukupuolineutraaliudesta ei tietenkää voi puhua ottamatta puheeksi myös niitä miehen ja naisen lisäksi olemassa olevia lukuisia muita sukupuolia. Joidenkin mielestä kaikki kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän raameihin istumaton on lähinnä vitsi, ja kyllähän se kuulostaa kieltämättä vähän hassulta ajatukselta, että tässä nyt yhtäkkiä olisi joku miljoona muuta sukupuolta. Asiaa mietittyäni keksin kaksi eri syytä siihen, miksi ajatusta muista sukupuolista voi olla vaikeaa hyväksyä. Ensimmäinen on se, että ihmisellä on vahva taipumus lokeroida asioita mielessään, ja kaikki lokeroon sopimaton aiheuttaa ahdistusta, koska luolamiesaikoina uudet asiat olivat aina riski eloonjäämiselle. Niinpä ihminen, joka ei istu miehen tai naisen lokeroon, on jollain primitiivisellä tasolla uhkaava. Toinen syy on se, että olemme tottuneet määrittämään ihmisen sukupuolen hänen ulkonäkönsä tai viime kädessä haarovälinsä perusteella. Sitten kun vastaan tulee vaikkapa androgyyni ihminen, joka voisi ulkonäkönsä perusteella olla kumpaa vaan, tavallista cis-ihmistä alkaa ahdistaa, kun lokerointi ei onnistukaan. (Cis-sukupuolinen = ns. tavallinen mies/nainen, jolla fyysinen ja koettu sukupuoli vastaavat toisiaan). Ihmisen valtaa suunnaton tarve saada jollakin keinolla tietää vastaantulijan sukupuoli, vaikka sillä ei olisikaan yhtään mitään väliä, mutta se nyt vaan on tiedettävä, koska hänet täytyy saada laitettua johonkin lokeroon. Seuraavaksi voisikin pohtia, mistä kumpuaa se tarve tietää ihmisen sukupuoli ja miksi sitä kysytään esimerkiksi virallisissa lomakkeissa tai lähes missä vaan, mutta ei nyt mennä siihen, ettei tämä teksti veny loputtoman pitkäksi. Sen sijaan totean vain sen, että lokerointiahan helpottaa suunnattomasti se, että hyväksyisi miehen ja naisen rinnalle muitakin sukupuolia tai edes sellaisen sekalaisen muut-kansion, johon voisi omassa päässään luokitella kaikki sellaiset ihmiset, jotka eivät miehen tai naisen lokeroon istu. Sitten kun tämä lokerointi on tehty, voi alkaa miettiä asioita näiden ihmisten kannalta, ja herätä tajuamaan, kuinka hankalaa heillä mahtaakaan olla täällä meidän kaksijakoisesti sukupuolitetussa maailmassamme, joissa heille ei tunnu löytyvän edes sopivaa vessaa.



(Pakko muuten tähän väliin todeta tuosta sukupuolineutraalit vessat-ajatuksesta, että sitähän vastustetaan kai kovasti siksi, että ajatellaan sen suovan miehille loistavan tilaisuuden tirkistellä pahaa-aavistamattomia naisia. Tämä ajattelu on taas yksi ah niin ihana stereotypia, jonka mukaan jokainen mies on potentiaalinen seksuaalirikollinen ja paljaan pimpin näkeminen laukaisee miehessä kuin miehessä vastustamattoman kiihkon tunkeutua siihen. Jokainen voi sitten miettiä, että onko se asia sitten ihan oikeasti näin.)

Mikanderin ansioksi on luettava se, että hän kyllä tuo hyvin ilmi sen, että erittäin rankasti yleistäen joissain asioissa miehet nyt vaan ovat naisia parempia. Useimmiten miehet ovat ainakin fyysisesti vahvempia, enkä minäkään Mikanderin tavoin pistä yhtään pahakseni sitä, että saan heikompana erivapauden olla kantamatta niitä raskaimpia muuttolaatikoita tai kauppakasseja. Ei sitä raskaiden taakkojen nostelua pitäisi minusta silti julistaa miksikään viralliseksi lakisääteiseksi Miesten Työksi, jota naisella ei olisi oikeutta tehdä. En ole tippaakaan sitä mieltä, että asioita pitäisi luokitella naisten tai miesten töiksi. Miettikää mitä olisin tehnyt yksin asuessani, kun vaikka tietokoneeseen tuli ongelma ja olisin ollut siinä vaan että jooh, kai se on laitettava jollekin Tinder-matchille viestiä että voisitko tulla korjaamaan kun se nyt on Miesten Työ enkä minä voi sitä naisena tehdä, vaikka ihan hyvin osaisinkin. Kärjistettyä, mutta pohjimmiltaan noinhan se menisi, jos asioita ruvettaisiin sukupuolen mukaan jaottelemaan. On hassu ajatus, että sukupuoli toisi mukanaan jotain velvotteita tykätä jostain tai olla hyvä tietyissä asioissa. Sama kun ajateltaisiin, että kaikkien vaaleatukkaisten kuuluu siivota ja kaikkien ruskeatukkaisten tykätä jääkiekosta. Samanlainen ominaisuushan se sukupuolikin on, jostain syystä vaan siihen liit etään kauheasti kaikkea muuta. Sukupuolineutraalius tarkoittaakin mielestäni pohjimmiltaan sitä, että sukupuoli olisi samalla lailla neutraali ominaisuus kuin vaikka se hiustenväri, että se vaan olisi, ei tarkottaisi tietynlaisia käytösmalleja tai mahdollisuuksia elämässä. Eikö olisikin mukavaa, jos voisimme ihan rauhassa olla miehiä, naisia tai mitä tahansa muuta, tasavertaisiksi kasvatettuina ja samanlaisin mahdollisuuksin varustettuina?


torstai 23. maaliskuuta 2017

Puutarhatöissä

Siinä missä joskus aikaisemmin jalkojen välistä kuului löytyä kunnon puska, on nykyään trendinä täysin posliiniksi ajeltu alapää. Eikä siinä mitään, saahan sitä jokainen trimmailla puutarhaansa juuri niin kuin itse parhaaksi näkee. Vaan siinäpä se, kun välillä mietityttää, että onko se posliini ihmisten oma valinta vai tuleeko se karvattomuuden paine jostakin muualta. Toisaalta minusta ainakin karvanpoisto on niin vaivalloista, että en viitsisi tehdä sitä ellen ihan oikeasti itse haluaisi.

Naiset eivät nimittäin ole ihan luonnostaan karvattomia, vaan sen siloisen ja pehmoisen ihon eteen täytyy nähdä ihan tolkuttoman paljon vaivaa. Karvanpoistoon saa halutessaan menemään sievoisen summan rahaakin, tai sitten siihen saa käyttää aikaa lähes päivittäin. Se täytyy kuitenkin tehdä, koska nykynaisella nyt vaan kuuluu olla ajeltu alapää. Ajatellaan, että posliini on se luonnollinen ja oikea vaihtoehto, ja puska on ällöttävä, joka on sinänsä nurinkurista, koska nimenomaan puskahan se luonnollinen tila on. Niitä tuuheita tuheroita ei vaan näe enää missään muualla kuin japanilaisissa pornoleffoissa, joten ei ihme, että moni, niin mies kuin nainen, pitää naisen sheivattua alapäätä täysin itsestäänselvyytenä.


Minultakin löytyy kaapista jos jonkinlaista voidetta ja vempelettä, joiden avulla puutarhaa pidetään siistinä. Sheivaaminen on se helpoin tapa, halpa, tehokas ja yksinkertainen, mutta tulos pysyy hyvänä vain tosi lyhyen aikaa. Parin päivän päästä viimeistään esiin puskee terävä ja piikkinen sänki, joka repii pikkarit hajalle ja verinaarmuja käsiin, ja usein koristuksena on myös kutiavia punaisia näppylöitä, tulehtuneita karvatuppia. Olen kokeillut ties mitä konsteja näppylöistä pääsemiseen, mutta kuiva ja herkkä ihoni tuppaa ärtymään sheivauksen jälkeen aina, tein sitten mitä tahansa. On kokeiltu hellävaraiset vaahdot, hoitoaineet, aloe vera-geelit, hydrokortisonit ja muut. Jokin keino on kai oltava olemassa, kun niitä kauniita ja sileitäkin lopputuloksia olen omin silmin joskus nähnyt. Mikä se salaisuus oikein on? Keijupöly? Viisasten kivi? Jotkut pakanalliset loitsumenot, joilla rukoillaan hedelmällisyyden ja seksin jumalattarelta lapsionnea ja sileää alapäätä? Kertokaa, sillä minusta ainakin paljon rehottavaa puskaakin epäeroottisempi näky on punainen ja kutiseva alapää, jossa on parin päivän pistelevä sänki.

Semmoisen vinkin voin muuten jakaa, että jos siellä on muita jotka kärsivät tuosta tulehtuneiden karvatuppien ongelmasta, kannattaa nyppiä kriittisimmistä kohdista karvat pinseteillä pois. Itselleni ainakin tulee tiettyihin kohtiin vaan niitä näppyjä, niin niistä kohdista en sheivaa ollenkaan, vaan nyppäisen pinseteillä pois. En tiedä toimisiko esimerkiksi vahaus tai sokerointi samalla tavalla, kotona en ole uskaltautunut yrittämään eikä rahatilanne riitä kauneushoitolakäynteihin. Mutta pinsetit, niitä kannattaa kokeilla.

Aikaisemmin sheivasin paljon maanisemmin, mutta nykyään en viitsi enää kärsiä turhista kutinoista ja muusta epämukavuudesta, ja otan sheivauksen kanssa iisimmin. Enkä muutenkaan sheivaa kaikkea pois, vaan tykkään jättää vähän ns. kiitorataa, sillä minusta se näyttää paljon seksikkäämmältä kuin kokonaan paljaaksi ajeltu. Onhan tässä ikää kuitenkin jo kohta 25 vuotta, niin en nää mitään syytä miksi alapääni pitäisi näyttää viisivuotiaan tytön pimpsalta.



kuva täältä

Pakko vielä sanoa sananen siitä, kun jotkut suorastaan vaativat kumppaneitaan sheivaamaan alapäänsä. Minusta silloin, jos vaatii toista niin tekemään, täytyy tehdä niin sitten itsekään. On nimittäin tosi törkeää, jos joku mies valittaa naiselleen karvoista, mutta omista housuista löytyy sellainen pöheikkö, että joutuu käyttämään viikatetta löytääkseen sieltä jotain. Tuuhea karvoitus tuntuu ikävältä esimerkiksi silloin kun ottaa suihin, koska niitä karvoja löytyy takuuvarmasti jostain nielun perukoilta sitten ja se ei muuten ole kivaa. Karvoihin myös tarttuu ikävästä hajua, ja voin kertoa, että kusenhajuiset pallit ovat melkoisen iso turn-off. Toisaalta minusta kaiken pois sheivaaminen ei välttämättä ole aina paras vaihtoehto sekään, vaikka moni jätkä kai tykkääkin siitä, että se saa munan näyttämään isolta. Kovin miehekkäältä se ei välttämättä kuitenkaan näytä, eivätkä ne tulehtuneet karvatupet ole miehilläkäään erityisen seksikkäitä. Ja kaikista pahinta on se parin päivän sänki. Tuntuu meinaan todella epämukavalta, kun miehen munasänki hankaa seksin aikana omaa vatsaa vasten. Vannon että olen joskus saanut jätkän sängestä verinaarmuja seksin aikana. Au.

Kannustaisin kaikkia priorisoimaan karvanpoistoasioissa oman hyvinvoinnin sen karvattomuuden edelle. Varmasti kenen tahansa mielestä terve iho, jossa on vähän karvoja, on seksikkäämpi kuin kipeä ja rikkonainen iho, josta karvat on poistettu. Mutta jos on olemassa joku edullinen ja mahdollisimman kivuton keino, jolla saa sekä karvattoman että sileän ja terveen ihon, olen pelkkänä korvana!

torstai 16. maaliskuuta 2017

Läskiangsti

Olen alkanut käymään silloin tällöin uimassa. Liikkumattomuus ja sisällä istuminen alkoivat ahdistaa sen verran, että jotakin urheilupuolta oli kehiteltävä, ja uinti on sopivan halpaa ja helppoa, joten ei muuta kun uikkarit kassiin ja altaaseen räpiköimään. Ja ehkä myös sellainenkin fiilis oli, että kroppaa voisi sillä keinoin saada parempaan kuosiin.


Victoria's Scret-ainesta? Vai fitness-lavoille sittenkin?

Olen jotenkin aina tuntenut olevani väärän kokoinen. Se alkoi joskus pikkutyttönä, kun olin luokan nopeimmin kehittyvien joukossa ja yhdessä vaiheessa päätä pitempi kaikkia muita, sekä tyttöjä että poikia. Myös vahvasti esteettiset harrastukseni, taitoluistelu ja baletti, vaikuttivat siihen, että opin jo nuorena vertaamaan itseäni muihin ja etsimään omasta kropastani virheitä. Varsinkin baletti, jossa kauneusihanne on todella tiukka, ja jossa harjoitellaan usein peilin edessä, oli omiaan ruokkimaan käsitystäni siitä, että olen liian iso ja lihava. Viisitoistavuotiaana minulle oli hilkulla puhjeta syömishäiriö, söin vain äitini minulle laittamat ruuan kerran päivässä etten herättäisi epäilyksiä, ja muutoin söin aina purkkaa jos tuli nälkäinen olo. Tykkään kuitenkin ruuasta niin paljon, etten tuota menoa jaksanut onneksi muutamaa kuukautta pidempään, siinä olisi voinut käydä pahasti. Tunne siitä, että pitäisi olla laihempi tai eri mallinen, ei ole kuitenkaan mennyt pois. Vaikka nykyään olenkin suht sinut oman kroppani kanssa, kyllä sitä vieläkin tulee tuijotettua itseään peilistä ja huokailtava, että kauheeta kun mä oon läski.

Vaikka en minä mikään lihava ole. En ole mallinmitoissa, en fitness-urheilija, mutta normaalivartaloinen ja hoikka. Mutta sitä on vaikeaa muistaa, kun joka tuutista toitotetaan, että pitää olla laihempi, pitää olla erottuvat vatsalihakset ja rako reisien välissä, pitää treenata ja käydä salilla ja syödä kaurapuuroa ja vihersmoothieita. Tuntuu, että kauneusihanteet ovat lähteneet ihan käsistä, sillä kukaan ei voi jatkuvasti näyttää samalta kuin fitnessmalli kisapäivänä, siinähän kuolisi nälkään. Sitä kuitenkin tunnutaan vaativan, ja jos siihen ei pysty, niin on laiska, saamaton ja auttamattoman läski.


Tämä on lempiposeeraukseni näistä, klassinen fitnesmalli-meininki. :D

Eikä siinä vielä kaikki, sanoi ostos-tv, kaupan päälle tulee vielä liuta muitakin epärealistisia odotuksia, jotka pitäisi täyttää. Ei riitä että on laiha, pitää lisäksi olla myös iso Kim Kardashian-peppu, täydellisen pyöreät ja terhakkaasti pystyssä sojottavat tissit, pitkät ja tuuheat hiukset ja ripset, paksut töröhuulet, täydellinen iho ja ties mitä kaikkea muuta. Lisäkkeitä ja täyteaineita tungetaan joka paikkaan, ja niistä on tullut niin yleisiä, ettei niihin edes kiinnitä huomiota. Siinä on sitten tavallisen pulliaisen kiva ihmetellä, että miksi tissini eivät sojota ylöspäin kun makaan selälläni niinkuin tuolla mainoksen mallilla, minussa on varmaankin nyt jotain vikaa. Minua ahdistaa, koska en todellakaan halua tunkea kehooni yhtään mitään ylimääräisiä feikkejä asioita. Minulla ei ole koskaan ollut edes rakennekynsiä, puhumattakaan hiusten- tai ripsenpidennyksistä, täytteestä huulissa tai silikonitisseistä. Enkä sellaisia tahtoisikaan, vaan luottaisin mieluiten meikin korostamaan luonnolliseen kauneuteen. Se ei vaan tunnu riittävän: tunnen oloni jatkuvasti homssuiseksi ja mitäänsanomattoman näköiseksi, kun vertaan siihen naiskuvaan, mitä media päälleni syytää.


Tarvis varmaan huuliin täytettä, kun ei niistä saa edes kunnon duckfacea tai mitään muutakaan mutristusta

Huomasin, että uimahalli on treenipaikkana verraton erityisesti siksi, että siellä näkee ihanasti aitoja ja luonnollisia naisia. Kivaa vaihtelua sille median tuputtamalle ihanteelle. Päiväsaikaan asiakkaista suurin osa on toki eläkeläisiä, mutta paljon käy myös äitejä lastensa kanssa tai kaltaisiani nuoria naisia kuntoilemassa. Siellä tulee aina niin hyvä fiilis omasta vartalosta, koska kun vertaa viereisen suihkun seitsemänkymppiseen mummoon, oma vartalo alkaa kummasti näyttää aivan järjettömän hehkeältä. Ja siltä se näyttää ilmeisesti muidenkin silmissä, ainakin jos erästä perässäni uinutta ukkelia on uskominen, hän kun ei millään tahtonut mennä ohitseni vaan ui sitkeästi aivan takanani, ilmeisesti näkymiä ihastellen. Se oli aika ällöttävää, mutta käänsin senkin positiiviseksi ajattelemalla, että ainakin olen hänen mielestään selkeästi hemaisevin muija siinä altaassa.


Penkistä nousee ööö.. oma perse

Hassua tässä ulkonäkökriiseilyssä on ehkä se, että vaikka yritämme kovasti näyttää seksikkäiltä ja haluttavilta, naiset katsovat toisiaan paljon kriittisemmin kuin miehet. Kukaan mies ei ole koskaan sanonut mitään negatiivista vartalostani, ainakaan päin naamaani. Varmasti on paljon miehiä, jotka eivät pidä vartaloani haluttavana, mutta paljon on niitäkin, jotka pitävät. Olenkin yrittänyt viime aikoina keskittyä arvostamaan itsessäni niitä ominaisuuksia, joita miehet ovat erityisesti kehuneet, ja saan siitä hyvää fiilistä niinä päivinä kun olo tuntuu erityisen turvonneelta. Minusta ulkonäössä on nimittäin vyötärön ympärysmittaa tärkeämpää se, että viihtyy omassa kehossaan ja kantaa sen itsevarmuudella. On hyvä pitää itsestään huolta, syödä terveellisesti ja liikkua, mutta en ihan periaatteen vuoksi aio ruveta stressaamaan muutamasta makkarastani niin paljoa, että rupeaisin himotreenaamaan niitä pois. Syömisenkin kanssa on mielestäni niin, että on paljon parempi syödä mitä huvittaa ja olla onnellinen, kuin kieltää itseltään kaikki hyvä ja olla laiha mutta pahantuulinen ja surkea. Vielä jos saisin omaan päähäni taottua sen, että voin katsoa itseäni peilistä ajattelematta heti, että olen liian iso. Sitä ajatusta yritän näillä postauksen kuvillakin vahvistaa.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Munanlutkuttajan käsikirja

Tiesittekö, että tänään on kansainvälinen Steak & Blowjob Day? Se ei ole ihan yhtä tunnettu kuin ystävänpäivä, vaikka minun mielestäni ihan yhtä merkityksellinen juhlapäivä. Jos se jäi kuitenkin tällä kertaa välistä, ei hätää, koska kyllähän tämmöistä päivää voi viettää vaikka joka päivä!

Pihvin paistamisessa en ole kovin kummoinen, moiset ylellisyydet kun harvemmin tarttuvat suolaisen hintansa vuoksi ruokakaupasta mukaan, mutta tuossa toisessa asiassa taitoa ja kokemusta löytyy enemmän. En väitä olevani mikään asiantuntija, vaikka olenkin saanut huomattavan paljon positiivista palautetta suihinottotaidoistani. Kerran yksi jätkä julisti minua kerrassaan kaupunkinsa parhaaksi, mutta en tiedä oliko hänellä vertailukohteena muita kuin ex-tyttöystävänsä, joten yritän olla antamatta hänen kommenttinsa nousta päähän. Oli miten oli, minusta munan imeminen on kivaa, ja let's face it. tie aika monen miehen sydämeen todellakin käy nielun kautta. Niin että tämän suuren juhlapäivän kunniaksi kerron teille viisimainiota vinkkiä bloukkaritouhuihin, pohjautuen sekä internetin ihmeellisestä maailmasta löytyvään tietoon että omiin kokemuksiini.


kuva täältä

1. Hyvä tapa aloittaa suihinotto on esimerkiksi antaa helliä pusuja erityisesti peniksen kärkeen keskittyen, tai nuolla kärkeä ja vartta hitaasti. On hauskaa katsoa, kun jätkä kiemurtelee kärsimättömänä odottaen, ja hidas kidutus tekee touhusta hänellekin kovin nautinnollista.

2. Käytä paljon sylkeä. Siis oikeasti, mitä enemmän, sen parempi. Ainakin omalla kohdallani syljeneritystä hillitsee tosi paljon nestehukka, eli suihinotto on usein tosi paljon vaikeampaa alkoholin vaikutuksen alaisena. Silloin tykkään pitää vesipulloa käden ulottuvilla, ja ottaa välillä huikkaa siitä. Vettä voi myös pitää hetken aikaa suussa kun ottaa suihin, se on kuulemma monen miehen mielestä jännän tuntuista.

3. Jotta naaman lihakset eivät mene totaaliseen kramppiin parin minuutin imemisen jälkeen, kannattaa tekniikkaa vaihdella. Muutenkaan sellainen raivokas imeminen ei ehkä ole aina se paras lähestymistapa, koska tarkoitus ei kuitenkaan ole imeä miehen sielua munanreiän kautta ulos. Välillä voi imeä lujempaa, välillä hellemmin, välillä nuoleskella kärkeä kuin tikkaria ja välillä ottaa koko peniksen syvälle suuhun. Ja käsiä kannattaa myös käyttää apuna, jos kramppaavat lihakset tarvitsevat lepotauon.

4. Deep throating eli peniksen ottaminen syvälle nieluun asti tekee moneen mieheen vaikutuksen ja tuntuu hyvältä, eikä ole oikeastaan erityisen vaikeaa. Hankalaa siitä tekee oksennusrefleksi, joka on toisilla niin herkkä että pienikin kosketus nieluun laukaisee sen. Refleksiä voi kuitenkin harjoitella itsekseen heikommaksi, vaikkapa banaanilla tai millä vaan. Itse opin aikoinaan syväkurkkuilemaan Cosmosta lukemani vinkin avulla, joka neuvoi "avaamaan" nielun niin että sinne mahtuu paremmin. Sitä on tosi vaikeaa selittää, eikä minulla enää ole sitä lehteäkään josta vinkin luin koska siitä on niin monta vuotta. Minulla sen oppimiseen vaikutti jonkin verran myös se, että jouduin nuorena käymään paljon hammaslääkärissä oikomishoito-operaatioiden vuoksi ja siksi olen aika tottunut hengailemaan pitkiä aikoja suu auki sorkittavana. Tosin huomasin myös, että hammaslääkärissä käymisestä tuli helpompaa siinä vaiheessa kun olin kerryttänyt kokemustani suihinotosta ja deep throatingista, joten en tiedä kumpi näistä nyt oli sitten ensin, muna vai hammaslääkäri.

Ai niin, ja deep throat-juttuja treenaillessa kannattaa aloittaa niin, että pitää kontrollin itsellä, ja antaa miehen määrätä tahdin vasta kun tuntee oksennusrefleksinsä olevan hyvin hallinnassa.

5. Sperma ei välttämättä ole kaikkien lempiruokaa, mutta on olemassa omat konstinsa tehdä sen nielemisestä siedettävää tai jopa hauskaa. Helpointa kuulemma on antaa miehen laueta syvälle kurkkuun niin, ettei mälli osu makunystyröihin, tai huuhdella se alas vaikkapa vesilasillisen avulla. Sen voi toki myös sylkäistä pois, eikä sitä ole pakko ottaa suuhunsa ollenkaan. Naamalle laukeaminen on monen miehen mielestä tosi seksikästä, mutta silmään joutunut mälli voi saada silmät punoittamaan pahasti, joten kannattaa ehkä sulkea silmät. Hiuksista spermaa on tosi vaikeaa saada pois, joten jos tukka joutuu tulilinjalle, suosittelen pikaista hiustenpesua. Miehen on kohteliasta varoittaa ennen laukemistaan, varsinkin jos toinen meinaa niellä, koska yhtäkkiä suuhun syöksähtävä lasti voi pistää pasmat sekaisin ja mennä vaikka väärään kurkkuun. Siitä on kuulkaa erotiikka kaukana, jos joutuu yskimään loppupäivän mälliä sisuksistaan.

Lisää vinkkejä löytyy esimerkiksi Bad Girl's Bible-sivustolta, jossa on oikein kattavat ohjeet tajunnanräjäyttävään suihinottoon sekä muitakin seksivinkkejä. Kirjallisten vinkkien lisäksi sivustolla on myös podcasteja ja sieltä voi tilata jonkinlaisen uutiskirjeen, joka sisältää lisää vinkkejä. Uutiskirjettä en sentään tilannut, mutta sivusto oli muuten hauska ja hyödyllinen ja sieltä löytyy varmasti jokaiselle suihinottajalle jotakin kiinnostavaa kokeiltavaa.

Nautinnollista Pihvi & Bloukkari-päivää kaikille! ;)

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Valmista tuli

Nyt se on kuulkaa ohi, nimittäin koulut ja muut, ja sitä ollaan valmiita! Viime perjantaina minusta tuli vuoden pakertamisen jälkeen ihka oikea seksuaalineuvoja, elikkä rakkauden ammattilainen. Pienet sille!


Jalona tarkoituksenanihan oli kirjoittaa tänne blogiin kuukausittaista päiväkirjaa opintojen edistymisestä, mutta se sitten vähän jäi, ja pakolliset palautettavat oppimispäiväkirjatekstit kyhäsin kasaan yleensä palautuspäivänä tai korkeintaan päivää ennen. Niiden sisältö oli lähinnä pohdintaa seminaarien sisällöstä, mitä jäi mieleen, mistä luennoista pidin tai en pitänyt ja muuta sellaista, joka ei välttämättä tänne blogiin olisi edes sopinut, joten sinänsä ette menettäneet mitään vaikka tekstit jäivätkin julkaisematta. Julkaisen nyt kuitenkin valmistumisen kunniaksi viimeisen oppimispäiväkirjatekstini täälläkin, ihan vaan että seksipäiväkirja-tunnisteen alla olisi muutakin kuin se ensimmäinen teksti.



Viimeistä viedään, vajaa viikko viimeiseen seminaariin ja seksuaalineuvojakoulutuksen loppumiseen. Kulunut vuosi on mennyt hirveällä vauhdilla: tuntuu, että vastahan se oli se ensimmäinen seminaari, jossa tuijotin suu auki meille näytettyä pornofilmiä ja mietin, että mihin sitä onkaan oikein tullut ryhdyttyä. Mutta vaikka tuntuu, ettei aikaa olisi kulunut juuri ollenkaan, huomaan taaksepäin katsoessani tulleeni pitkän matkan eteenpäin niistä alkuajoista.

Koulutuksen aikana on monta kertaa tullut todetuksi, että seksuaalineuvojuuteen kasvaminen on prosessi, jossa on erilaisia vaiheita. Myös hankalat vaiheet on hyväksytty osaksi prosessia, ja on tuntunut hyvältä saada purkaa niitäkin mentoroinnin yhteydessä. Muistan koulutuksen alussa vallinneen suunnattoman innostuksen, imin kouluttajien jokaisen sanan itseeni kuin taulusieni, ja into uuden oppimiseen säilyi vahvana koko koulutuksen ajan. Suurin kasvun paikka oli varmaankin harjoittelu, jota jännitin etukäteen paljon: pelkäsin, että menisin niin hämilleni asiakkaideni tilanteiden ja ongelmien keskellä, enkä osaisi auttaa heitä ollenkaan. Jännitin sitäkin, etten saisi harjoittelutunteja kasaan, koska jouduin tekemään ne ilman minkään taustaorganisaation apua. Koulutuksen sujumiseen vaikuttivat paljon myös muussa elämässäni tapahtuvat myllerrykset, kuten ammattikorkeakouluopintojeni saattaminen päätökseen, ja jossain vaiheessa monesta suunnasta tulevat vaatimukset ja suorituspaineet tekivät motivaation löytämisestä hieman hankalaa. Yhdellä opiskelutoverillani oli kuitenkin ihana tapa vakuutella minua pienryhmätapaamisissani aina siitä, että asioilla on tapana järjestyä, ja niin ne vaan nytkin järjestyivät, vaikka sitä ei joka hetki meinannutkaan uskoa. Heitin ammattikorkealle hyvästit lokakuussa sosionomin paperit taskussa, ja selvisin harjoittelustakin. Sain asiakkailta hyvää palautetta ja kiitosta, ja jouduin jopa kieltäytymään muutamista asiakastapaamisista tuntien tullessa täyteen.

Huomaan koulutuksen muuttaneen minua asenteellisesti paljon. Isoin muutos on varmastikin ollut heteronormatiivisen ajattelun tiedostaminen ja siitä aktiivinen pois pyrkiminen. Huomaan nykyään heti kaikenlaiset sukupuolinormeja korostavat asiat ja käytännöt, joihin en aikaisemmin kiinnittänyt juuri huomiota, koska ne eivät ole omaan elämääni mitenkään vaikuttaneet. Olen myös alkanut kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota seksuaalioikeuksien toteutumiseen ja erityisesti siihen, miten seksuaalisuudesta ja sen toteuttamisesta puhutaan mediassa tai yhteiskunnallisessa keskustelussa ylipäätään. Oman asenteenmuutokseni myötä olen myös huomannut sen, kuinka sitkeästi jotkut virheelliset uskomukset tai asenteet elävät ihmisissä. Olen myös löytänyt pientä kutsumusta sellaiseen työhön, joka tarjoaisi mahdollisuuden vaikuttaa näihin asenteisiin jo aikaisessa vaiheessa, esimerkiksi lasten ja nuorten parissa tapahtuvaan seksuaalikasvatukseen.

Ammatillinen kasvuni seksuaalineuvojuuteen on vasta alussa, ja se pääsee todennäköisesti kehittymään kunnolla vasta sitten, kun pääsen hyödyntämään oppimaani käytännön työelämässä. Pitkälle on toki tultu nyt jo, jos vertaa lähtötilanteeseen. Olen saanut varmuutta asiakastyöhön harjoittelun kautta, ja oppinut myös sallimaan keskeneräisyyden itsessäni. Aluksi nimittäin ajattelin, että minun pitäisi harjoitteluun lähtiessäni tietää jo kaikesta kaikki ja osata tarjota ratkaisuja pulmaan kuin pulmaan, mutta tein siinä tyhmästi, koska eihän tässä tarkoituksena ole muuttua käveleväksi tietosanakirjaksi. Asiakkaiden tilanteetkaan harvoin ovat sellaisia, että niihin löytyisi ratkaisuja yksinkertaisesti kuin apteekin hyllyltä. Harjoittelussa huomasin muutenkin, että oikeiden vastausten sijaan on olennaisempaa löytää oikeita kysymyksiä asiakkaalta kysyttäväksi. Varmuus omasta ammatillisuudestani on näkynyt ympäristöllenikin, ainakin mikäli jotain voi päätellä siitä, että olen nykyään hyvin haluttua keskusteluseuraa ja minulle uskalletaan puhua vaikeistakin asioista. Toisinaan olen joutunut muistuttelemaan ihmisiä siitä, etten halua tehdä töitä ollessani vapaalla, vaikka mielelläni seksuaalisuudesta keskustelen vapaa-ajallanikin.


Koulutuksen loppuminen jännittää minua hieman, sillä joudun viimeistään toukokuussa etsimään itselleni uuden työn, mieluiten seksuaalineuvontaan liittyen. Töitä ei vaan ole mitenkään liiemmälti tarjolla. Toivoisin kuitenkin kovasti, että pääsisin tekemään jotain näiden asioiden parissa, joita olen tässä nyt vuoden ajan opiskellut, sillä olen löytänyt seksuaalineuvonnasta ja seksologiasta ylipäätään sellaisen ”oman juttuni”, joka oikeasti kiinnostaa. Hyvä todiste siitä on se, että tämä koulutus on valehtelematta ensimmäinen, jossa en ole nukkunut luennoilla.


Sellaiset kelat nyt sitten, eli seuraava askel olisi tosiaan töiden etsintä. Minulla ei suoraan sanottuna ole aavistustakaan, millaista työtä haluaisin tehdä, ja sitä tässä varmaan pitäisi alkaa toden teolla pohtimaan. Haaveissani olisi saada tästä bloggaamisesta jonkinlaista elantoa, mutta sen lisäksi pitäisi varmaan olla jokin suunnitelma B, ja lisäksi ehkä yrittää panostaa tähän blogiin hiukan aikaisempaa enemmän. Ainakin siihen pitäisi riittää nyt aikaisempaa paremmin aikaa, kun kouluhommia ei enää tarvitse tehdä.


Sexpon koulutustilan seinät ovat täynnä tällaisia värikkäitä kädenjälkiä, jotka kuuluvat valmistuneille opiskelijoille. Meidänkin porukka pääsi länttäämään kätösensä seinälle, minun on tuo vasemman yläkulman tummanpunainen yksilö, jonka keskellä on musta sydän. Minusta kädenjäljet symboloivat kivasti sitä, että kun seksologialle antaa pikkusormen, se todellakin vie koko käden, ja myös sitä, että tästä sopasta ei enää kerran innostuttuaan pysty pesemään käsiään pois. Seksuaalineuvojaksi opiskeleminen oli yksi parhaita ideoita, joita olen koskaan saanut. Nyt toivotaan, että saan lisää hyviä ideoita esimerkiksi sen työpaikan suhteen ja pääsen hyödyntämään tätä uutta osaamistani. Vielä en kuitenkaan ota stressiä tulevaisuudesta, vaan sallin itselleni pienen lepotauon ja onnittelen itseäni valmistumisesta. Hyvä minä!

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Toista ei voi omistaa

Minusta on kamalaa, kun joillain ihmisillä menee parisuhde ja omistussuhde sekaisin. Jotenkin sitä ajatellaan, että kun ollaan yhdessä, niin siinä samalla saa oikeuden päättää kumppaninsa tekemisistä ja kieltää tätä tekemästä asioita. Tai ehkä oivalletaan, ettei sitä oikeutta oikeasti ole, mutta toisen tekemisiä kontrolloidaan silti suuttumalla tai loukkaantumalla silloin, kun toinen tekee omasta mielestä vääriä asioita. Sekin on aika ikävää.



Tiedän paljon ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi voi käydä kavereiden kanssa ulkona, koska pelkäävät seurustelukumppaniensa suuttuvan siitä. Olen myös joutunut katkaisemaan välit muutamaan ystäväpoikaani, koska heidän tyttöystävänsä kielsivät heitä olemasta tekemisissä kanssani. On periaatteessa varsin ymmärrettävää, että seurustelukumppanin vastakkaista sukupuolta olevat kaverit voivat herättää pientä mustasukkaisuutta, ja eihän se kivalta tunnu istua kotona odottamassa toista kotiin baarista myöhään yöllä. Mutta se, että on mustasukkainen eikä luota toiseen, ei tarkoita, että olisi ok päättää kenen kanssa toinen saa viettää aikaa ja missä ja mihin aikaan. Puhumattakaan siitä, että vielä ruvettaisiin päättämään toisen pukeutumisesta ja rahankäytöstäkin, mitä välillä kuulee. On ok ilmaista huolensa vaikkapa kumppanin alkoholinkäytöstä, jos se on selkeästi liiallista ja terveyttä uhkaavaa, mutta silloinkaan oikea keino ei ole pakottaminen, suuttuminen tai väkivalta.

Kirjoitin kerran aikaisemmin samasta aiheesta, ja totesin silloin, että ainoa asia, minkä parisuhteessa saa kumppaniltaan kieltää, on seksin harrastaminen toisen ihmisen kanssa. Korjaisin lausuntoani sen verran, että mielestäni parisuhteessa on oikeus vaatia noudattamaan suhdetta koskevia sopimuksia, jotka on yhdessä tehty. Jos on sovittu, että kumpikaan ei pidä yhteyttä exiinsä, niin sitten ei pidetä. Jos on sovittu, että ei panna muita, niin sitten ei panna muita. Mutta yhteinen sopimus ei ole sellainen, että toinen käskee tai kieltää ja toinen alistuu, koska pelkää riitaa. Ei se parisuhde itsessään oikeuta vai velvoita yhtään mihinkään, vaan ne suhteen sisällä sovitut säännöt. Pelkän parisuhteessa olemisen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että pitäisi vaikkapa katkaista välit kaikkiin vastakkaista sukupuolta oleviin kavereihin. Eikä parisuhteessa oleminen tuo kenellekään sellaista valtaa, että voisi tuosta noin vain käskeä kumppaniaan tekemään tai olemaan tekemättä jotain. Sellainen ajattelu on peruja niiltä ajoilta, kun naiset olivat miestensä omaisuutta.


Kerran minäkin olin sellaisessa suhteessa, jossa minua yritettiin omistaa. Mies oli todella mustasukkainen, ja epäili ja syytteli minua jatkuvasti aina silloin, kun emme olleet yhdessä. Hän ei pitänyt siitä, että kävin kavereideni kanssa ulkona, ja suuttui aina, jos mainitsinkin jonkun kaveripoikani nimen. Kerran hän suuttui siitä, että pukeuduin liian seksikkäästi bileisiin, koska hän ei halunnut että houkuttelisin ulkonäölläni puoleeni muita miehiä. Yhden kerran hän luki puhelimestani viestejäni ilman lupaa, ja suuttui, kun näki viestit jotka olin lähettänyt eksälleni edellisenä viikonloppuna. Hän vaati minua lopettamaan yhteydenpidon eksäni kanssa kokonaan. Tästä blogistakaan hän ei tykännyt, ja erityisen suuri riita tuli siitä, kun päätin ryhtyä promoamaan Clinic eventsin bileitä blogissani. Kuulostaa tosi terveeltä touhulta, eikö? Minä olin sille kuitenkin sokea: vaikka miehen käytös ahdisti tosi paljon, annoin sen silti hänelle anteeksi ja yritin ymmärtää. Onneksi en sentään lähtenyt myötäilemään, vaan pidin tiukasti kiinni vapaudestani. Siihen haluan kannustaa teitä lukijoitanikin: älkää suostuku kontrollointiin! Teillä on oikeus tehdä mitä haluatte, ja jos kumppaninne ei pidä siitä, se on hänen ongelmansa, ei teidän. Omasta vapaudesta kannattaa pitää kiinni silläkin uhalla, että se tarkoittaa suhteen päättymistä. Hyvässä suhteessa ei koskaan pitäisi joutua valitsemaan kumppanin ja oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden välillä.


Minusta parisuhde on etuoikeus, joka mahdollistaa syvällisen tutustumisen toiseen ihmiseen ja hänestä nauttimisen ja iloitsemisen monella eri tasolla. Kumppani on rinnalla kulkija, tuki ja turva, ilon ja onnen lähde, arjen jakaja, mutta ei koskaan omaisuutta. Hyvään suhteeseen kuuluu vapauden salliminen kumppanille, vaikka se tuntuisikin vaikealta.