sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Ihastumisen sietämätön vaikeus

Minusta on tullut tässä sinkkuvuosieni aikana jokseenkin tunnevammainen. Olen kirjoittanut täällä aikaisemminkin siitä, kuinka en vaan enää pysty ihastumaan kunnolla koska pelkään liikaa satuttavani itseni. Ulospäin olen tosi avoin ja rohkea ja hauska ja ihana, mutta sisäisesti jatkuvasti ihan kauhuissani. Se on kurjaa, koska ihastuminen on ihanaa, ja olen oikeastaan jo melkein unohtanut miltä se tuntuu. Aika surullista, eikö.

Tämä kuva on puhelimeni taustakuva, koska kuka tarvitsee rakkautta kun maailmassa on technoa? Se kyllä auttaa paljon, mutta musiikin kanssa ei ikävä kyllä voi seurustella.. 

En toki suhtaudu kylmästi ja välinpitämättömästi vastaantuleviin miehiin, vaikka ihastuminen tuottaakin hankaluuksia. Kiinnostavan miehen tavatessani sisälläni enemmänkin herää sellainen hätä, että koko ajan tavallaan odotan tyypin häipyvän. Nykyään osaan aika hyvin häivyttää sen hädäntunteenkin pois, en koskaan anna itselleni lupaa tuntea kunnolla mitään koska sitten vaan ärsyttää kun juttu taas kuoleekin kasaan. Jos taas vaan ajattelen, että ihan kiva jätkä mutta en nyt innostu liikaa, niin sitten ei harmita ihan niin paljoa kun homma kusee. Kun puhun kavereilleni jostain kivasta miehestä, sanon aina "mutta en saa innostua nyt liikaa", koska hävettää ensin hehkuttaa jotain tyyppiä ja seuraavalla viikolla kaikki onkin taas ohi. Huomaatteko kaavan, ajattelen saman tien uuden ihmisen tavatessani ettei tästä mitään tule kuitenkaan? Näin käy, kun joutuu pettymään tarpeeksi monta kertaa. Pessimisti ei pety, vaikka kyllä joka kerta vähän pettyykin ja on sen jälkeen entistä varmempi siitä, että ihan turha edes innostua, kun kohta tämäkin taas loppuu.

Opin myös aika pian sinkuksi tultuani sen läksyn, että tunteiden näyttäminen miehelle liian aikaisin on varma tapa tappaa kiinnostus, joten parempi olla näyttämättä mitään. Ja sitä läksyä olen kuulkaa noudattanut niin kuuliaisesti ettei paremmasta väliä. Olen oppinut odottamaan kärsivällisesti miehen yhteydenottoa, odotan vaikka kaksi viikkoa koska tyyppi säikähtää takuuvarmasti pois jos otan itse yhteyttä. Minulta on täysin turha odottaa mitään sanallista osoitusta tunteistani, enkä varmasti laita viesteihini mitään pusuhymiöitä tai sydämiä, koska se nyt ihan varmasti saisi jätkän kuin jätkän pötkimään pakoon niin kovaa kuin jaloistaan pääsee. Olen oppinut esittämään viileää ja etäistä, väittämään naama täysin pokerina etten missään nimessä halua mitään vakavaa suhdetta, vaikka oikeasti haluaisin sitä tosi paljon. Jännä juttu, miten olen pitänyt tästä strategiasta kynsin ja hampain kiinni jo monta vuotta, vaikka se ei juurikaan ole tuottanut tuloksia.

Rupesin nimittäin miettimään, voisiko epäonninen rakkauselämäni johtua ehkä siitä, etten anna sille edes mahdollisuutta olla parempi. Olen miettinyt usein, miksi miehet näkevät minut vain potentiaalisena seksikumppanina mutta eivät tyttöystävämateriaalina. Ehkä se johtuu siitä, etten näytä tunteitani kenellekään, joten miehet luulevat ettei niitä ole ja perääntyvät näennäisen kiinnostuksen puutteeni vuoksi. Enhän minäkään jaksa nähdä älytöntä määrää vaivaa sellaisen ihmisen vuoksi, joka ei vaikuta kiinnostuneelta. Ehkä siis olisikin parempi joskus yrittää pikkuisen raottaa sitä paksua panssaria, jonka olen tunteideni ympärille rakentanut ja yrittää päästää niitä pikkuisen enemmän näkyviin. Tämä kun ei oikeastaan edes kauheasti suojele niiltä pettymyksiltä, joten yhtä hyvin voisin ottaa pikkuisen enemmän riskiä ja sitä kautta ehkä päästä taas nauttimaan siitä ihanasta ihastumisen tunteesta. Kuka ties joku juttu joskus vaikka lähtisi toimimaankin, kun pääsisin eroon tästä pessimismistäni.

2 kommenttia:

kkkk kirjoitti...

Nykydeittailussa harmittaa niin vietävästi nämä kirjoittamattomat pelisäännöt, että ei saa ottaa yhteyttä eikä saa näyttää tai ilmaista että on kiinnostunut, pitää olla äärimmäisen itsenäinen, riippumaton ja pro-individualistinen.
Olen todella huono ihastumaan ja harvoin törmään miehiin, joista kiinnostuisin toden teolla vaikka suhteellisen paljon olen deittaillutkin. Nykyisen poikaystäväni tavatessani ihastuin aivan suuna päänä, ja vaikka vaikutan ulospäin ilmeisesti usein kylmältä, hänen kohdallaan ajattelin että hittoon kaikki säännöt; jos haluan tekstata ekana, tekstaan ekana. Jos haluan ottaa puheeksi jonkin asian, otan sen puheeksi. Hyvin toimi ja yhdessä olemme.

Pitäisi vaan vapautua kaikista tyhmistä deittailusäännöistä jotka itse luomme päässämme ja olla niin kuin parhaaksi tuntuu, kokeilemisen arvoinen lähestymistapa.
Jos mies pelästyy viestiäsi tai kiinnostustasi, hän tuskin on kypsyysasteeltaan sellainen jota haluat muutenkaan tapailla. :)

Larissa Aleksandra kirjoitti...

kkkk: No tuo on kyllä ihan totta, että pelkkää ajan tuhlaamistahan se olisi tapailla sellaista urpoa miestä joka säikähtää tuollaisia. Jos ei nyt ihan lähde käsistä se tekstailuinto niin että viestejä tulee ovista ja ikkunoista kellon ympäri tai suuttuu jos toinen ei heti vastaa, niin ehkäpä se on tosiaan parempi vaan olla miettimättä noita sääntöjä ja laittaa viestiä kun siltä tuntuu. Kiva kuulla että löysit tyypin johon ihastuit kunnolla ja joka vielä vastasikin tunteisiisi, voi että kun toivoisin että mullekin kävisi noin! :)