tiistai 29. marraskuuta 2016

Haluisitsä olla mun asiakas?

Aloitin huhtikuussa opiskelut Sexpo-säätiön seksuaalineuvojakoulutuksessa, ja jotenkin aika on taas hurahtanut niin hirveätä vauhtia että kymmenestä luentoseminaarista on jäljellä enää neljä. Kohta sitä siis ollaankin jo valmista neuvojaa, ja sitä varten valmistaudumme suorittamalla koulutuksen aikana pienen harjoittelujakson. Harjoitteluun sisältyy yksilöneuvontaa kasvotusten tai esimerkiksi Skypen tai jonkun muun chatin kautta, ryhmämuotoista seksuaalikasvatuksen tyyppistä toimintaa sekä Sexpon neuvontatiimille netin kautta lähetettyihin kysymyksiin vastaamista. Työn alla on myös pienimuotoinen lopputyöessee, joka olisi tarkoitus saada tehtyä joululoman aikana.

Koulutuksessa käsittelemme hyvin kattavasti erilaisia seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Koulutuksessa korostuu erityisesti ymmärrys seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta kohtaan sekä se, että seksuaalisuus kuuluu ihan jokaiselle ihmiselle. Olemme käsitelleet koulutuksen aikana muun muassa erilaisia seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä, erilaisia fantasioita, erityisryhmien kuten autismin kirjon ihmisten, syöpäsairaiden tai vammaisten ihmisten seksuaalisuutta, seksuaalikasvatusta lasten ja nuorten parissa, erilaisia seksuaalisia toimintahäiriöitä kuten orgasmivaikeuksia ja haluttomuutta sekä asiakkaan sensitiivistä kohtaamista ja neuvonnan perusperiaatteita. Meillä on ollut luennoitsijoina lääkäreitä, Sexpon omia työntekijöitä, tutkijoita ja asiantuntijoita, erilaisissa paikoissa työskenteleviä seksuaaliterapeutteja ja seksologeja sekä kokemusasiantuntijoita. Oman pienryhmäni vastuukouluttajana toimii Ensitreffit alttarilla-ohjelman asiantuntijanakin toiminut Elina Tanskanen, joka on ihanan lämmin ja helposti lähestyttävä mutta silti rautainen ammattilainen, jolta voi kysyä mitä vaan.

Lupa leikkiä

Koulutuksen aikana ymmärrykseni ja maailmankuvani on laajentunut huomattavasti, vaikka en aikaisemminkaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen ahdasmielisenä. Huomaan silti suhtautuvani moniin asioihin paljon vapautuneemmin kuin vielä keväällä, sekä yleisesti että myös omassa elämässäni. Olen saanut valtavasti uutta tietoa joistain minulle aiemmin tosi vieraista aiheista, ja tavallaan herännyt tiedostamaan asioita joita en aikaisemmin ollut edes huomannut. Sellaisia ovat esimerkiksi yhteiskuntamme heteronormatiiviisuus, jota vastaan yritän kovasti täällä blogissanikin taistella, vaikka helposti vielä lipsahdankin puhumaan miehistä ja naisista ja toistamaan ärsyttäviä sukupuoleen liittyviä stereotypioita. Koulutus on antanut paljon myös henkilökohtaiseen elämääni: olen oppinut puhumaan vapautuneemmin esimerkiksi omista toiveistani ja haluistani, ymmärtämään itseäni ja muita paremmin sekä ihan vaan saanut kokea paljon mielenkiintoisia keskusteluja kertoessani ihmisille mitä opiskelen. Kovinkaan moni ei ole oikein tiennyt mitä seksuaalineuvonta edes on, ja moni luulee meidän neuvovan ihmisille miten seksiä harrastetaan. Toki sellaisiakin neuvoja voi joutua työssä antamaan, mutta ei se mitään asentokikkailua tai suuseksitekniikoiden opettamista ole, kun se seksuaalisuus kuitenkin on niin paljon muutakin kuin pelkkää seksiä.

Minulla on monta syytä uskoa, että minusta tulee vielä hyvä seksuaalineuvoja. Aikaisempi koulutustaustani sosionomina valmistaa asiakastyöhön ja siihen, että asiakas voi olla kuka tahansa ja millainen tahansa. Olen aidon kiinnostunut pohtimaan erilaisia ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen liittyviä asioita, kuten tästä blogistakin voi päätellä, ja siksi luulen osaavani etsiä ratkaisuja kaikenlaisiin tilanteisiin yhdessä asiakkaiden kanssa. Todisteitakin neuvontataidoistani löytyy, sillä olen kirjoittanut vastaukset kahteen Sexpon nuorten nettineuvontaan lähetettyyn kysymykseen, ja kysymykset vastauksineen vastaajan nimen kera löytyvät tästä linkistä.

Kiehtova kakkonen


Tarvitsisin kuitenkin hieman teidän lukijoiden apua, jotta minusta tulisi niin hyvä neuvoja kuin haluaisin jonakin päivänä olla. Tarvitsisin nimittäin harjoitteluani varten asiakkaita, joiden kanssa harjoitella yksilöneuvontaa. Neuvonta voi tapahtua kasvotusten, puhelimessa tai netin välityksellä. Harjoittelun aikana minua sitoo salassapitovelvollisuus, joten neuvonta on täysin luottamuksellista enkä missään nimessä kirjoita asiakkaideni asioita tänne blogiin. Kavereitani kuitenkaan saa ammattieettisistä syistä neuvoa, mutta kavereiden kaverit ja muut entuudestaan tuntemattomat ihmiset käyvät hyvin. Olisiko siis sinulla tai jollain tutullasi mielessä jokin seksuaalisuuteen tai ihmissuhteisiin liittyvä kysymys, pulma tai vaivaamaan jäänyt asia, josta haluaisit keskustella? Ota yhteyttä sähköpostitse teekutsuilla@gmail.com, ja auta minua matkallani kohti rakkauden ammattilaisuutta!

Kuvituksena toimivat sarjakuvat täältä.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Lelulaatikolla

Olemme menossa parin opiskelukaverini kanssa muutaman viikon päästä erääseen ammattikouluun pitämään seksuaalikasvatustunteja opiskelijoille, ja suunnitelmissamme on muun muassa viedä heille näytille erilaisia seksivälineitä. Meitä on myös ohjeistettu koulussa kokoamaan itsellemme työkalupakkia tulevaa neuvontatyötämme varten, jossa on myös hyvä olla joitakin välineitä asiakkaille näytettäväksi. Niimpä teimme listan, sovimme kuka hankkii mitäkin ja sitten ei muuta kuin shoppailemaan.

Ennen shoppailurupeamaani en omistanut blogin bannerikuvassa näkyvien käsirautojen lisäksi minkäänlaisia seksileluja tai välineitä. Käsiraudatkin löysin kerran lattialta eräissä kotibileissä, joten niitäkään ei ole varsinaisesti hankkimalla hankittu. Oli minulla joskus sellainen söpö pinkki pupuvibra, jonka sain eksältäni 18-vuotissynttärilahjaksi, mutta koska olin silloin vielä aika viaton ja kiltti tyttönen, en ikinä edes avannut pakettia ja hankkiuduin siitä eroon muuttaessani pois vanhempieni luota. Oli siis ehkä jo korkea aikakin hommata jonkinlaista leluvalikoimaa, ihan vaan tulevaa ammattianikin ajatellen. Osa ostoksistani tulee kyllä ihan omaan käyttöön, joten asiakastyötä varten pitää ehkä joskus hommata uudet. Mitään käytettyjä juttuja kun ei välttämättä viitsi asiakkaille näyttää..



Tilasin kuvassa näkyvät kamat nettikauppa Huippukivasta. Tulevaa ammattikoulukeikkaa varten ostin kahta erilaista hierontaöljyä, liukkarituubin ja söpön liilan sormivibran, ja myös nuo käsiraudat pääsevät sinne mukaan. Omaksi ilokseni ostin nuo orgasmipallot-nimellä kulkevat pallukat, jotka kuulemma myös vahvistavat lantionpohjan lihaksia, sekä esimerkiksi nänneihin kiinnitettävän klipsiketjun. Varmaan ainakin osa noista koulua varten hankituista kamoistakin pääsee jossain vaiheessa omaan käyttöön, toistaiseksi kun ei ole mitään työkuvioita tältä seksologian alalta tiedossa joten turha noita on kai säilöä. Omassa käytössä nuo tuskin jäisivät lelulaatikon pohjalle pölyttymään.

Hain paketin vasta tänään aamulla, joten en ole vielä ehtinyt testailla mitään sen kummemmin. Tuon ketjun kanssa en kuitenkaan malttanut odottaa, sillä olen miettinyt sellaisen testaamista jo vaikka kuinka ja kauan. Tykkään tosi paljon kun tisseihini ja nänneihini kosketaan enkä pelkää pientä kipuakaan, joten uskalsin arvella tykkääväni klipseistäkin. Vähän jännitti, että sattuuko se nipistys ihan liikaa, mutta olin ihan väärässä: ketju tuntui hyvältä, paremmalta kuin uskalsin odottaakaan, eikä sattunut ollenkaan. Alla vielä todistusaineistoa etten huijaa, vaan ihan oikeasti testasin! ;)



Aikaisemmin vierastin tosi paljon kaikenlaisten välineiden käyttöä, tai se tuntui jotenkin oudolta, mutta ei se enää tunnu ajatuksena niin vieraalta. Ehkä jonkun mustan kuminyrkin kaivaminen kaapista voisi säikäyttää vieläkin, mutta kyllä tuo seksuaalineuvojakoulutus avartaa mieltä kaikenlaisen uuden kokeilulle. Nyt ei siis muuta kuin testailemaan loputkin, ehkäpä huomenna otan nuo pallot testiin vaikkapa imuroidessa.

torstai 10. marraskuuta 2016

Miksi sitoutuminen ahdistaa?

Kirjoitin edellisessä postauksessani sitoutumiskammosta ja siitä, että parisuhteen määrittely vakavaksi seurusteluksi voi olla joillekin iso ja ahdistava asia. Mutta mikä siinä sitten ahdistaa? Jos tapailee kivaa ihmistä josta tykkää ja kaikki on periaatteessa hyvin, mistä se ahdistus ja pelko sitoutumista kohtaan oikein kumpuaa? Tässä muutamia näkökulmia.

Yksi aika konkreettinen tekijä on ainakin se, että kun on ollut sinkku pitkähkön ajan, siitä omasta sinkkuelämästä tulee tuttua ja turvallista eikä sitä välttämättä haluaisi kauheasti muuttaa. (Hyvä esimerkki tästä on Ensitreffit alttarilla-ohjelman Tiina, joka on kyllä niin kaavoihinsa kangistunut että heikompaa hirvittää). Elämä pyörii tasaisesti koulun tai töiden, harrastusten ja ystävien ympärillä, ei ylimääräistä draamaa tai muita hankaluuksia. Iltaisin saa nukahtaa ylhäiseen yksinäisyyteensä omaan sänkyyn, jossa kukaan ei varasta peittoa eikä kuorsaa eikä laita herätyskelloa soimaan kuudelta kun itsellä on vapaapäivä. Kuulostaa ehkä vähän pikkumaiselta, mutta tällaiset mukavuustekijät voivat olla oikeasti merkittävä syy olla aloittamatta seurustelusuhdetta. Minusta on välillä ollut tosi ärsyttävää olla yötä jonkun jätkän luona ja raahata vaihtovaatteita, kosmetiikka-arsenaalia ja seuraavana päivänä töissä tarvittavia varusteita mukana pitkin ja poikin, vaikka olisikin tosi ihanaa viettää aikaa toisen kanssa. Tai vaikka olisikin hauskaa, kun toinen tulee yöksi ja katsellaan yhdessä myöhään leffaa ja makoillaan sängyssä ja paneskellaan, niin silti pikkuisen aina harmittaa kun yöunet jäävät vähiin ja meikitkin tuli puhdistettua vähän huolimattomasti kun ei enää silloin puoli kolmelta enää niin jaksanut.

Noita tilanteita toki tulee silloinkin, kun tapailee jotakuta sillälailla vähemmänkin vakavassa mielessä. Mutta koska niillä vähemmän vakavilla suhteilla on ainakin omalla kohdallani tapana kestää vain muutamia kuukausia jos sitäkään, sen kaiken valvomisen ja tavaroiden raahaamisen ja omien rutiinien rikkoutumisen kestää kun voi sitten taas palata takaisin siihen normaaliin sinkkuelämään. Jos se vähemmän vakava suhde taas muuttuisi vakavaksi, olisi edessä viikoittaista myöhään valvomista ja toisen luona ravaamista ja kaikenlaista hankalaa, joka vaikeuttaa omaa elämää huomattavasti. Tai niin se menisi aikakin parisuhteen alkuvaiheessa, kun alkuhuumailu menee vielä kaikenlaisten käytännön asioiden edelle, myöhemminhän se ehkä tasaantuisi kun vaikka muutettaisiin yhteen ja sen sellaista.

Vakavaan suhteeseen ryhtyminen toisi myös kaikenlaisia velvollisuuksia elämään. Tai eihän se välttämättömyys ole, mutta suurimmalla osalla tapaamistani ihmisistä on aika vahvasti sellainen samanlainen käsitys siitä millä lailla "varatun ihmisen" kuuluu käyttäytyä. Aika yleinen oletus on, että varattu ihminen ei harrasta seksiä muiden kuin oman kumppaninsa kanssa. Toiset ajattelevat myös, ettei varattu saisi pahemmin jutella tai tekstailla muiden naisten/miesten kanssa, ainakaan kahdestaan. Monen mielestä varatun pitäisi aina ottaa kumppaninsa mukaan bileisiin tai vähintäänkin noudattaa tämän asettamia kotiintuloaikoja, juoda hillitysti ja istua koko ilta tekstaamassa kumppanille että miten menee. Ja kyllä, tiedostan että tässä kappaleessa kuuluu vahvasti omat huonot kokemukseni miehistä, jotka ovat tulkinneet suhteen tarkoittavan sitä, että he omistavat minut. Niinhän se ei mene, mutta tällaiset kokemukseni ovat traumatisoineet minua sen verran että ne boostaavat sitoutumiskammoani entisestään.

Pahinta, mitä voi tehdä sitoutumiskammoiselle kumppanilleen, on ripustautua häneen tiukasti kuin superliimalla varustettu takiainen. Tilannetta kuvaa mielestäni hyvin jostain joskus lukemani kuminauhavertaus. Parisuhde on kuin pikkuisen venytetty kuminauha, siinä on sellainen sopiva jännite joka vähän paukahtelee silloin tällöin kokeiltaessa. Jos toinen tarvitsee etäisyyttä, on hyvä antaa omasta kuminauhan päästään hieman löysää, jotta jännite pysyy sopivana. Kuitenkin, jos toinen alkaa kiskoa kuminauhaa vimmatusti poispäin ja toinen paniikissa vetää kahta kauheammin itseensä päin, tuloksena on melko varmasti katkennut kuminauha. Toisin sanoen, sitoutumiskammo ei parane sillä että toinen pakotetaan sitoutumaan: se saa hänet aivan varmasti pötkimään pakoon minkä jaloistaan pääsee. Vaikka toinen tarkoittaisi vain hyvää, tuntuu ripustautuminen sitoutumiskammoisesta (tai melkein kestä vain, luulisin) painostavalta ja ahdistavalta ja sellaiset kokemukset voivat olla jopa alkusysäys sitoutumiskammon syntymiselle.

Miten sitten sitoutumiskammosta pääsee eroon? No en minä vaan tiedä, en osaa suositella muuta kuin edellisessä postauksessakin peräänkuuluttamaani ajan antoa ja hitaasti etenemistä. Sitä kuminauhan tarvittavaa löysäämistä, koska kyllä se toinen sitten vuorostaan kiristää sieltä omasta päästään kun tahtoo taas lähemmäs, ja jos ei kiristä, niin ei semmoiseen kannata aikaansa tuhlata. Oma henkilökohtainen toiveeni on myös löytää sellainen mies, joka ei vaatisi täydellistä omistautumista jokaisena hetkenä ja joka ymmärtäisi tarpeeni omalle tilalle ja ajalle. Sellaisen miehen kanssa ei edes harmittaisi niin paljoa kantaa mukana sitä kymmenen kilon vaihtovaatesäkkiä tai herätä töihin kolmen tunnin yöunien jälkeen ripsarit poskilla.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Maltti on valttia sitoutumiskammoisen kanssa

Ensitreffit alttarilla-ohjelmassa sanottiin eilen fiksusti, että kannattaa etsiä lähipiiristään joku viisas ja ehkä itseään vanhempi ihminen toimimaan ikään kuin ihmissuhdementorina. Minun mentoreitani ovat muun muassa kaksi opiskelutoveriani seksuaalineuvojakoulutuksesta, jotka ovat molemmat parisuhteissa ja minua vanhempia. Tapasimme tänään kahvin ja koulutehtävien merkeissä, ja kuten tavallista, juttelimme myös ihmissuhteistamme. Keskustelimme muun muassa siitä, kuinka jotkut ihmiset saattavat tarvita pitkänkin harkinta-ajan ennen kuin ovat valmiita sitoutumaan vakavaan parisuhteeseen.

Toinen keskustelukumppaneista on 48-vuotias nainen, joka tapasi nykyisen miehensä joitakin vuosia sitten. Sitten eräänä päivänä hän oli ystävänsä ehdotuksesta kysynyt mieheltä, onko heidän suhteensa vakava vai ei. Mies oli tästä ahdistunut niin paljon, että oli seuraavana päivänä laittanut pitkän viestin jossa kertoi ettei halua enää jatkaa suhdetta. Joitakin kuukausia myöhemmin he olivat kuitenkin alkaneet viestitellä uudelleen, tavanneet ja pikku hiljaa ajautuneet tapailemaan toisiaan uudelleen, kuten miltei puolen vuoden tapailun jälkeen mies oli sanonut olevansa rakastunut. Kyse ei ollut siitä, että miehellä olisi kestänyt niin pitkä aika kehittää tunteita opiskelutoveriani kohtaan. Enemmänkin taisi kiikastaa siitä, että mies oli pikkuisen sitoutumiskammoinen, ja koki vakavan suhteen aloittamisen ahdistavana ja pelottavana.

Kun on ollut sinkkuna jonkin aikaa, kynnys sitoutua vakavaan seurustelusuhteeseen saattaa kasvaa aika isoksi. Ainakin itse sanoin jo edellisestä suhteesta erotessani, etten aio seurustella ennen kuin olen siitä sataprosenttisen varma. Mutta mitäs sitten, jos on melkein varma mutta ei ihan, ja kaipaisi vähän miettimisaikaa? Joskus nimittäin sattuu tilanteita, että sellaisen puolivakavan tapailusuhteen toinen osapuoli haluaisi kovasti jo sitoutua, mutta toinen tarvitsee aikaa harkita. Usein tällaiset ristiriidat suhteen lähitulevaisuuden suhteen romuttavat koko suhteen, koska toinen ahdistuu toisen painostuksesta ja toinen toisen päättämättömyydestä.

Uusissa suhteissa tulee usein jossain vaiheessa eteen hetki, jossa toinen kokee tarvetta määritellä "mitä me ollaan". Tuon kysymyksen esittäminen liian aikaisin saattaa helposti suistaa hyvin alkaneen suhteen raiteiltaan, koska toinen osapuoli ei välttämättä koe oloaan riittävän varmaksi voidakseen sitoutua vakavaan suhteeseen. Tällöin suhteen määrittely saattaa tuntua toisesta todella painostavalta, ja siitä kieltäytyminen taas määrittelyä toivoneesta osapuolesta torjuvalta. Tiedän kokemuksesta, kuinka perseestä on kun joku josta tykkää ihan hirveästi sanoo, että ahdistuu ajatuksesta seurustelusta. Se tuntuu siltä, kuin itsessä olisi jotain vikaa, koska mikä muu syy toisella voisi olla haluamatta vakavaa suhdetta? Toista taas ahdistaa, koska kokee toisen määrittelun tarpeen painostamisena johonkin, mihin ei koe olevansa vielä valmis. Hän saattaa haluta jatkaa suhdetta, muttei viedä sitä vielä vakavampaan suuntaan. Joten selväähän se on, jos toinen tahtoo vakavan suhteen ja toinen ei, voi tulla ongelma.

Hyvä neuvo, minkä sain opiskelutoveriltani tänään, onkin ihan tosissaan rauhoittua ja olla pitämättä minkäänlaista kiirettä suhteen määrittelyn kanssa. Sitoutumiskammoisen on helpompaa totutella suhteessa olemiseen ja alkaa itse tuntea halua vakavan parisuhteen solmimiseen silloin, kun häntä ei siihen painosteta. Omasta sitoutumiskammostaan ja kynnyksestään vakavaan suhteeseen ryhtymiseen kannattaa myös puhua avoimesti, ja koittaa tehdä selväksi, ettei haluttomuus määritellä suhdetta vakavaksi ole toisen vika. Jos pariskunta pystyy keskustelemaan fiiliksistään rehellisesti ja ehkä jopa tulemaan toisiaan hiukan vastaan, suhteen ei välttämättä tarvitse kaatua siihen, että toinen haluaa siitä vakavan ja toinen ei.

Tiivistettynä siis:

Jos olet suhteessa sitoutumiskammoisen ihmisen kanssa ja tahtoisit siitä vakavan:

- yritä olla painostamatta kumppaniasi

- anna hänelle aikaa totutella ajatukseen vakavasta suhteesta, ja anna hänen ottaa itse asia puheeksi

Jos olet sitoutumiskammoinen ja kumppanisi haluaisi suhteestanne vakava:

- yritä olla ahdistumatta hirveästi

- kerro kumppanillesi, että pidät hänestä mutta tarvitset aikaa.

Jos olisin tajunnut tämän aikaisemmin, olisin luultavasti voinut pelastaa ainakin yhden kasaan kuivuneen suhteen, jossa ehkä tahattomasti painostin toista. Onneksi minulla on nyt ihmissuhdementorini, jotka auttavat minut pois näistä sudenkuopista ja voin täällä blogissa jakaa heidän viisauttaan eteenpäin!