Ihastumisesta

Muistatteko ne ajat, kun kaikilla oli joku ihastus? Joku omalta luokalta, ehkä joku söpö ylempiluokkalainen jääkiekkoilija tai kaverin isoveli? Sitä tuijotteli toista päivät pitkät ja keräsi rohkeutta mennä juttelemaan, ja kun se ihastus sanoi käytävällä moi, tuntui että sydän halkeaa ja sisälmykset menevät solmuun. Jokin tietty tunti koulussa saattoi olla viikon kohokohta, koska silloin sai istua ihastuksen vieressä. Ja se tunne, kun sille ihastukselle lopulta uskalsi kertoa omista tunteistaan ja toinenkin tunsi samoin! Ne olivat hyviä aikoja. Enää ei niin helposti tule ihastuttua kehenkään samalla tavalla kuin silloin. Sellainen ihastuminen vaatisi sen, että toista näkisi säännöllisesti jossakin, eikä sellaisia tilanteita elämääni juurikaan enää mahdu. Koulussa, töissä ja harrastuksissa tapaan pääosin vain tyttöjä ja tanssioppilaideni isiä, joten eipä valikoima ole häävi. Nykyään miehiä tapaa enimmäkseen joko baarissa tai Tinderissä. Toki jotain kuumia tapauksia välillä sattuu vaikkapa samaan junaan, mutta sielläkin tyyppiä saa tuijotella vain ehkä minuutteja. Olen minä ihastunut, mutta ei se tunnu samalla tavalla huumaavan ihanalta kuin silloin nuorempana. Hyvältä, mutta erilaiselta.

Eräs hyvä ystäväni oli kuitenkin tavannut koulussa suloisen pojan, johon hän tunnusti olevansa hieman ihastunut. Ongelmia kuitenkin tuottaa se, että miten hän tätä ihastuksensa kohdetta lähestyisi. Vaikka osapuolet ovatkin aikusia ihmisiä ja he keskustelevat keskenään opintoihin liittyvistä asioista, suhteen syventäminen kurssituttavista joksikin muuksi ei ole yhtään sen helpompaa kuin nuorempanakaan. Ellei jopa vaikeampaa. Huomaan nimittäin itsessäni, että liveiskemistaitoni ovat pahoin ruosteessa ja sama ongelma taitaa olla myös ystävälläni, joka on tavannut melkein kaikki viimeisimmät miehensä baarissa. Kysymys kuuluukin siis, miten tutustutaan ihmiseen livenä ja selvinpäin?

Olin itse viime vuonna ihastunut erääseen poikaan, jonka tapasin kouluuni liittyvässä projektissa. Se on viimeisin kokemukseni sellaisesta yläasteajoille tyypillisestä ihastumisesta, jossa tyyppiä ihaillaan kaukaa, hänen kanssaan vietetään aikaa ja yritetään katseilla ja pienillä eleillä varovaisesti vihjailla, että sydän pakahtuu hänen olemassaolostaan. En oikein tiedä mitä muutakaan vastaavassa tilanteessa voisi tehdä, kuin parhaansa mukaan yrittää viritellä keskustelua ihastuksensa kanssa ja katsoa lähteekö juttu luistamaan, ja jos lähtee, varovaisesti vihjata kiinnostuksesta muuhunkin kuin koulujuttujen jauhamiseen. Se, miten se keskustelun virittely sitten onnistuu käytännössä, onkin ihan toinen juttu. Ylläolevan sarjakuvan skenaario on erittäin todennäköinen, sillä jos pelkkä ihastuksesi seurassa oleminen saa ne sisälmykset kietoutumaan umpisolmulle ja aivot lähtevät kalareissulle, järkevien lauseiden tuottaminen oksentamatta samalla voi olla yllättävän vaikeaa.

kuva täältä

Tässä on nyt asia, johon en osaa antaa mitään vinkkejä. Kai sitä pitäisi vain yrittää olla oma itsensä ja koittaa olla nousematta lentoon kun se ihastus hymyilee ja sanoo moi. Vaan se onkin helpommin sanottu kuin tehty.