Uusimmassa Cosmopolitanissa oli artikkeli siitä, kuinka sen oikean löytääkseen ihmisen tulee ensin käydä läpi kaksi erilaista rakkautta. Aluksi on ensirakkaus, ihminen jonka tapaa joskus nuorena ja jonka kanssa kokee varmasti haluavansa olla koko loppuelämänsä, mutta aikuiseksi kasvettuaan pariskunta kasvaakin erilleen. Sen jälkeen tulee hullu rakkaus, jolloin rakastutaan päättömästi johonkuhun hieman pahikseen jonka kanssa ei välttämättä sovi ollenkaan yhteen. Ja sitten lopulta, kun nämä vaiheet on käyty läpi, tulee joskus työmatkalla vastaan kiva ja kunnollinen mies jonka kanssa sitä elää elämänsä onnellisena loppuun asti.
Ystäväni luki artikkelin ja meni siitä hetkeksi pois tolaltaan: hän kun on todella rakastunut poikaystäväänsä, joka on hänellä järjestyksessään toinen. Hän siis pohti onko suhteella tulevaisuutta jos jossain on hänelle joku vieläkin parempi joka vain odottaa aikaansa, Jokainen järkevä ihminen tietysti sanoo tähän että on hölmöä uskoa jotain lehtiartikkelia, varsinkin kun kyseessä ei ollut mikään Tieteen Kuvalehti tai muu erityisen vakavasti otettava julkaisu, mutta kun ajatus oli ystäväni päähän mennyt, ei sitä sieltä enää saanut pois. Päätin siis itse lukea artikkelin ja ottaa hieman selvää mistä hommassa on kyse: voiko tässä olla jotain perää ja jos voi, onko ystäväni suhteella toivoa vai kannattaisiko hänen vain jättää täydellinen mies siksi että Cosmon mukaan hän ei voi olla se oikea.
Artikkelin luettuani tulin siihen tulokseen, että jutussa oli joitakin hyviä pointteja, mutta siinä kärjistettiin hieman liikaa. Olen aivan varma, ettei ole mikään absoluuttinen sääntö tai fysiikan laki että jokainen maailman ihminen kuuluu yhteen kolmannen ihmisen kanssa johon rakastuu. Erittäin häiritsevä asia oli käsitteiden löyhä määrittely: mikä nyt on se ensirakkaus ja mikä hullu rakkaus? Onko minun ensirakkauteni poika jonka kanssa seurustelin kaksi viikkoa seiskaluokalla, ensimmäinen kunnollinen poikaystäväni jonka kanssa olimme yhdessä kaksi vuotta vaiko kenties exäni jonka kanssa asuimme yhdessä, säästimme yhdessä asuntoon ja puhuimme tosissamme lapsista ja naimisiinmenosta? Lasketaanko tähän vain ihminen jolta on saanut vastakaikua rakkauteensa, entäs jos on vain tapaillut jotakuta mutta ei seurustellut vakavasti? Tapailin viime vuonna miestä jota kohtaan tunsin vahvasti, ehkä uskaltaisin jopa väittää että olin aika rakastunut häneen, mutta suhteemme kesti vain muutaman kuukauden. Se olisi ehkä laskettavissa tuohon hulluun rakkauteen, leijailin pää pilvissä mutta hän ei ollut mikään paha poika eikä kohdellut minua huonosti vaikka suhde lopulta päättyikin aika ikävästi. Olen kokenut vastaavanlaista myöhemminkin: kesällä olin hyvin ihastunut erääseen mieheen, tunteeni olisivat varmasti kehittyneet rakastumiseksi asti jos en olisi ollut varovainen vaan antautunut suhteeseen täysillä ja päätynyt satuttamaan itseni. Se vasta hullua olikin: jätkä oli monessa suhteessa vastakohtani ja koko olemuksensa kiljui "huono idea!" mutta en välittänyt siitä. Tavallaan olen siis kokenut kaksi ensirakkautta ja kaksi hullua rakkautta.
Uskon artikkelin sanomaan jossain määrin mutta en allekirjoita tuota kahden erilaisen rakkauden kokemista, ainakaan niin kirjaimellisesti että puhuttaisiin kahdesta keskenään erilaisesta suhteesta. Uskon siihen, että voidakseen olla paras mahdollinen kumppani jollekulle täytyy ensin käydä läpi vaiheita jotka opettavat ihmiselle mitä hän haluaa ja mitä virheitä kannattaa välttää. Ei suhteessa oleminen ole aina helppoa, sitä täytyy harjoitella ja jotkut tarvitsevat siinä enemmän harjoitusta kuin toiset. Ja kuten artikkelissakin sanottiin, eri elämäntilanteissa sitä kaipaa erilaista ihmistä vierelleen. Jossakin tilanteessa sitä kaipaa jonkun jonka kanssa saa juhlia ja viettää vaarallista elämää ja toisenlaisena hetkenä taas haluaa rinnalleen jonkun turvallisen ja rauhallisen ihmisen jonka viereen voi käpertyä katsomaan leffaa verkkareissa. Ei kuitenkaan ole kirkossa kuulutettua että jokaisen pitäisi nämä vaiheet läpi käydä: joku tapaa sen ainoan oikeansa lukion ekalla luokalla ja jos ajoitus, planeettojen liikkeet ja tuuri ovat kohdallaan, he voivat hyvinkin päätyä olemaan yhdessä koko loppuelämänsä. Kysyy se toki tahdonvoimaakin, sitä että päättää oikeasti olla jonkun kanssa loppuun asti tuli mitä tuli. Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin aika harvinaisia, itselläni ainakin olisi aika suuri kynnys pysyä epätyydyttävässä suhteessa kokeilematta edes mitä muita vaihtoehtoja on.
Entä mitä ystäväni pitäisi suhteelleen tehdä? Mielestäni olisi maailman hölmöintä pilata hyvä suhde edes miettimällä tällaista asiaa. Hän on kuitenkin tavallaan käynyt läpi nämä molemmat vaiheet, ensirakkauden huuman edellisen poikaystävänsä kanssa sekä hullun järjettömän rakastumisen tutustuttuaan nykyiseen poikaystäväänsä ollessaan vielä edellisen kanssa yhdessä. Nyt kun sekin on koettu, en näe mitään syytä mikseivät hän ja poikaystävänsä eläisi elämäänsä onnellisena loppuun asti. Tai jos eivät, voi aina lohduttautua siihen että tuolla jossain on se vieläkin parempi kumppani joka vain odottaa löytymistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti