Hei lukijat, tänään on joulu! Joulukalenterin huipennuksena saatte luettavaksenne pienen tarinan, jonka kirjoitin joululomani ratoksi. En ole kirjoittanut proosaa yläasteen jälkeen ja se on ihan oma taiteenlajinsa jossa en kuvittelekaan olevani edes yhtä hyvä kuin näiden blogitekstien kirjoittamisessa, saatikka sitten oikeasti hyvä kirjoittaja. Mutta ehkäpä se on ihan mukiinmenevää lukemista kun käpertyy aattoiltana sohvalle lämpimän huovan alle pipareiden ja glögin kanssa.
Blogi jää muutaman päivän joulutauolle, mutta älkää surko: uusia postausaiheita on mietittynä läjäpäin, ja menin lauantaina lupaamaan että sunnuntaina ilmestyy postaus jossa esiintyy eräs tietty screenshot. Palaan asiaan viimeistään silloin, siihen asti ihanaa joulua ja maistelkaa paljon piparia ja joulumakkaroita!
Oli jouluaatto, ja Mimi oli saanut
tarpeekseen miehistä.
Puoli vuotta aikaisemmin yhtä harmaana
ja sateisena päivänä Mimi oli saanut Muusikolta viestin, jossa
toivotettiin hauskaa juhannusta ja mukavaa loppuelämää. Mies oli
kolmen kuukauden intensiivisen tapailun jälkeen tullut siihen
tulokseen, että Mimistä puuttui se jokin joka vahvistaisi hänen
herkän luovuutensa kukoistusta. Herkkä luovuus ilmeisesti tappaa
tilannetajun, Mimi oli miettinyt lukiessaan viestiä miehen kotikadun
varressa josta hänen oli ollut tarkoitus poimia Muusikko mukaan
juhannuksenviettoon mökille. Siitä mökkireissusta oli tullut yhtä
synkkä kuin harmaat pilvet, jotka riippuivat itsepintaisesti
taivaalla koko keskikesän juhlan ajan.
Mimi oli aavistanut riskin jo Muusikon
tavatessaan, mutta miehen huomaavaisuus ja kauniit sanat olivat
luoneet hetkellisen illuusion siitä, että mies olisi ollut
luottamuksen arvoinen. Kun osoittautui ettei näin ollutkaan, Mimiä
ärsytti eniten se, että hänen olisi pitänyt tietää paremmin.
Olisi pitänyt tajuta, ettei tästäkään mitään tulisi. Hänen
kohtalonaan tuntui olevan vetää jatkuvasti puoleensa miehiä,
joiden tunteiden palo syttyi nopealla roihulla ja hiipui sitten kuin
sammuksiin puhallettuna, täysin varoittamatta ja yhtäkkiä. Ja joka
kerta Mimi syytti itseään siitä, että oli taas kerran antanut
huijata itseään.
Sitten Mimi tapasi Valokuvaajan. Komean
miehen, joka oli tehnyt Mimiin lähtemättömän vaikutuksen
kysyessään muina miehinä Mimin puhelinnumeroa heidän satuttuaan
pitämään sadetta samalle bussipysäkille. ”Näytät siltä, että
sulla on kiinnostavia salaisuuksia, ja mä haluaisin tietää ne”,
mies oli vastannut Mimin varovaiseen tiedusteluun puhelinnumeron
käyttötarkoituksesta. Vastaus oli hämmästyttänyt Mimiä niin,
että menneisyyden epäonni väistyi hetkeksi hänen mielestään ja
sen tilalle tuli kuplivan iloinen tunne, joka sai perhoset tanssimaan
valssia hänen vatsassaan. Jos jokin pieni ääni Mimin alitajunnassa
yrittikin mutista varovaisuudesta, perhoset vaiensivat sen
kuulumattomiin.
Eräänä iltana ulkona satoi vettä ja
Mimi ja Valokuvaaja loikoilivat vierekkäin Valokuvaajan sängyllä
kynttilöiden valossa. Mimin valtasi yhtäkkiä varmuus, että tässä
oli nyt hänen elämänsä mies. Varovasti hän painautui lähemmäs
ja kuiskasi voitonvarmana Valokuvaajan korvaan: ”Mä haluaisin olla
sun ainoo.” Mies ei tehnyt elettäkään vaan oli hetken hiljaa.
”Aijjaa, en tiennykään. Mutta joo.”
”Joo mitä?”, Mimi oli kysynyt hämmentyneenä miehen oudosta
vastauksesta. ”Että joo, mä ymmärrän että susta tuntuu siltä”,
mies oli vastannut taas hetken mietittyään. Sitten hän käänsi
kylkeään, sammutti kynttilät ja alkoi tuhista jättäen Mimin
miettimään, että mitä ihmettä äsken oli tapahtunut.
Siitä illasta oli jouluaattona kulunut
kaksi viikkoa, vesisade ei ollut lakannut eikä Valokuvaajasta ollut
kuulunut pihahdustakaan. Mimi istui sohvallaan ja totesi itsekseen,
että nyt saa riittää. Miten hän olikin saattanut kuvitella, että
Valokuvaaja olisi mitään muuta kuin kaikki miehet ennen tätä,
halunnut muuta kuin leikitellä hänen tunteillaan? Häntä ei kerta
kaikkiaan huijattu enää: tästä lähtien hän ei haluaisi olla
yhdenkään miehen ainoa. Oikeastaan tästä lähtien hän ei
haluaisi olla yhdenkään miehen yhtään mikään. Päätöksen
sinetöidäkseen hän nousi kaatamaan itselleen kolmannen lasillisen
viiniä ja hätkähti ovikellon soidessa. Tyhjä lasi kädessään
hän hiippaili eteiseen avatakseen oven, jonka takana seisoi
litimärkä Valokuvaaja.
Pienen hetken ajan Mimi vain tuijotti
pöllämystyneenä vettä valuvaa miestä saamatta sanaa suustaan.
Sitten mies pyyhkäisi sateen kastelemat hiussuortuvansa otsaltaan ja
loi katseensa maahan. ”Sä olet mulle varmaan tosi vihainen.” ”No
jaa”, Mimi sanoi, ”vähän ihmeissäni ehkä. Mitä sä täällä
teet?” ”Mä tulin vaan toivottamaan sulle hyvää joulua. Ja
sanomaan, että joo. Niin mäkin.” ”Joo niin säkin mitä?”,
Mimi kysyi käsittämättä ollenkaan mistä tässä absurdissa
tilanteessa oli oikein kyse. ”Haluaisin olla sun ainoo. Mä olin
tosi väsyny sillon kun sä sanoit sen, niin mä tajusin vasta
keskellä yötä mitä sä edes tarkotit. Sitten mä mietin että
sanon sulle aamulla, mutta sä olitkin häipynyt kun mä heräsin.
Etkä sä enää laittanut mitään viestiä, niin aattelin että sä
sait tarpeekses. Mutta tässä mä nyt silti olen, koska mä
ajattelin että tää kakku sanoisi mun puolesta sen mitä tässä
nyt pitäisi sanoa.” Viimeistä lausetta sanoessaan Valokuvaaja
nosti repun selästään ja kaivoi sieltä pienen peltirasian, jossa
oli sydämenmuotoinen hedelmäkakku. Mimi ei tiennyt mitä ajatella.
Hän ei tiennyt halusiko itkeä vai nauraa, heittäytyä miehen
syliin vai sittenkin paiskata oven tämän nenän edestä kiinni.
Lopulta hän otti huojahtavan askeleen oven edestä tehdäkseen
miehelle tietä, hymyili vähäsen ja kysyi: ”Otatko viiniä sen
kanssa?”