torstai 22. helmikuuta 2018

Pienissä häissä

Olin viime lauantaina pitkästä aikaa häissä. Asia on merkittävä, koska olen ollut häissä edellisen kerran melkein kymmenen vuotta sitten, ja myös sikäli, etteivät kyseessä olleet ihan tavalliset häät vaan yllätyshäät. Meidät vieraat oltiin kutsuttu paikalle mukamas kuuntelemaan morsiamen konserttia, mutta sulosoinnut jäivät nyt kuulematta kun tilaisuus paljastuikin hieman toisentyyppiseksi. Mitään erityistä häähössötystä iltaan ei kuitenkaan kuulunut: vihkiminen oli tapahtunut jo edellisellä viikolla, joten mitään seremonioita ei ollut vaan pelkästään illallinen hyvässä ravintolassa ja sen jälkeen pienimuotoiset jatkot. Rentoa ja mukavaa.

Tämä oli ensimmäinen kertani jonkun itseni ikäisen ihmisen häissä. Seuraava kerta koittaa todennäköisesti tulevana kesänä, kun yksi parhaimmista ystävistäni menee naimisiin. Hänen häänsä edustavat sitä toista ääripäätä: on upea miljöö, satasen per henkilö maksavat ruuat, koko paketti viimeisen päälle. Hössötys (ja budjetti) ovat moninkertaiset verrattuna viimeviikonloppuisiin häihin. Hääsuunnitelmien etenemistä on ollut kiinnostavaa seurata, mutta väkisinkin tulee mieleen, onko se kaikki säätäminen todella tarpeellista vain yhden päivän takia. Tai siis, mikä siinä naimisiin menemisessä on niin hirveän ihmeellistä, että moni laittaa sen juhlimiseen niin jäätävät määrät rahaa ja aikaa?

Avioliiton merkitys nyky-yhteiskunnassa kun on kovin erilainen kuin aikaisemmin. Ennen vanhaan naimisiin meneminen oli suuri siirtymäriitti aikuisen elämään, ja se muutti parisuhdetta ratkaisevalla tavalla kun samaan syssyyn muutettiin yhteen ja aloitettiin yhteinen seksielämä. Nykyään pariskunnat asuvat useimmiten yhdessä vuosia ennen naimisiinmenoa ja esiaviollinen seksikin on melkoisen tavallista, joten avioliittoon astuminen ei välttämättä muuta suhdetta mitenkään. Ainoa juttu, mikä saattaa muuttua, on toisen puolison sukunimi. Sitäkö tässä nyt sitten juhlitaan, sitä hirveää paperisotaa ja joka paikkaan soittelua ja nimenmuutoksesta ilmoittelua? Ei, avioliiton merkitys taitaa nykypäivänä olla puhtaasti symbolinen, sellainen tapa juhlia rakkautta ja sitoutumista. Tavallaan vaan yksi tapa sanoa "rakastan sinua". Melko kallis sellainen, jos minulta kysytään.




En silti kritisoi ihmisiä, jotka haluavat kaikesta huolimatta järjestää isot ja näyttävät häät. Olen itsekin haaveillut omista häistäni suunnilleen siitä asti, kun mummoni näytti minulle joskus nelivuotiaana vanhempieni hääkuva-albumin. Oli se kuinka järjetöntä tahansa, haluan jonakin päivänä pukea päälleni sen upean valkoisen mekon ja kutsua läheiseni hääjuhlaan, jossa on kauniit koristeet, herkullista ruokaa ja hyvää musiikkia. En tarvitse kahtasataa hopeista lautasliinarengasta, käsin väkerrettyjä hääkarkkeja tai humppaa soittavaa hääbändiä, mutten tahtoisi ohittaa koko juttua pelkällä ravintolaillallisellakaan. Häät ovat kuitenkin lähtökohtaisesti sellainen once (or twice) in a lifetime-juttu, niin kyllä siihen mielestäni saa vähän panostaakin. Ei ehkä kuitenkaan kovin monen tuhannen euron edestä, kyllä vähempikin riittää.

Pienemmän profiilin häät tuntuvat kasvattavan suosiotaan, ja se luultavasti johtuu siitä avioliiton merkityksen muuttumisesta. Itseäni hieman surettaa se, että avioliitto ja naimisiinmeno tuntuvat merkitsevän monelle yhä vähemmän ja vähemmän. Siinä häämekkojen ja -kakkujen viidakossa pääsee helposti unohtumaan se ydinajatus, eli toiseen sitoutuminen ja rakastaminen niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Pienimuotoisemmissa häissä se ydinajatus saattaa olla vahvemmin läsnä: kun poistetaan kaikki turha höösäys ja glamour ja homma hoidetaan jollain kolmen minuutin seremonialla maistraatissa jonain tavallisena tiistaipäivänä, jää jäljelle vaan se olennainen. Mutta ei sitä isommissakaan häissä aina unohdeta, ja kyllähän rakkaus on niin hieno ja mahtava juttu, että se ansaitsee tulla juhlituksi näyttävin juhlamenoin. En keksi oikeastaan kovin montaa parempaakaan sijoituskohdetta ylimääräiselle kymppitonnille. Paitsi hääjuhlan sijaan sijoittaisin sen itse mieluummin häämatkaan. Mutta kukin tavallaan.

Pointtini tässä kai oli se, että miettikää nyt hyvät ihmiset kahdesti ennen kuin pistätte koko omaisuutenne kiinni häihinne, koska homman voi todistetusti hoitaa pienemmälläkin budjetilla. Ja vähän myös se, että menkää nyt hyvät ihmiset naimisiin, koska häät on tosi kivoja ja haluaisin päästä sellaisiin vieraaksi uudestaankin, koska vieraana on saletisti vielä kivempaa kuin morsiamena tai sulhasena. Varsinkin jos kyseessä on ne puolen miljoonan häät.

ps. haluaisin tosi paljon myös jonkun polttareihin. En ole koskaan vielä ollut. Haluaisiko joku seksibloggarin osaksi polttariohjelmaa? Stripata en osaa, mutta voin juoda ja kertoa hauskoja juttuja. Tuliko kaupat?

pps. tässä vielä mielenkiintoinen näkökulma siihen, mihin avioliittoa ylipäätään tarvitaan nyky-yhteiskunnassa.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Veljen kanssa asuminen hankaloittaa tiettyjä asioita

Minä ja veljeni olemme asuneet kämppiksinä reilut puolitoista vuotta ja yhteiselomme on sujunut varsin kitkattomasti. En pahastuisi jos tuo velipoika olisi hieman innokkaampi siivooja, mutta satunnaisia tiskivuoria, kuivahtaneita avokadoja ja haisevia roskapusseja lukuunottamatta homma toimii ihan hyvin. Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, ettei tällainen asumisjärjestely ole varsinaisesti ihanteellinen meidän kummankaan seuraelämän kannalta.

Harvan näkemykseen unelmien treffeistä tai romanttisesta illasta kuuluu paikalla randomisti haahuileva kämppis. Ei se ehkä jotain leffan katsomista tai muuta perus illanviettoa haittaa, mutta seksihommiin ryhdyttäessä se seinän takana norkoileva ulkopuolinen tyyppi saattaa olla todellinen turn-off. Ajatus siitä, että toinen kuulee kaiken, voi nolottaa kovasti. Se, että kämppiksenä sattuu olemaan oma sisarus, ei varsinaisesti helpota asiaa: oman sisaruksen seksielämää ei juurikaan haluta ajatella eikä varsinkaan tietää mitään äänten tapaisia yksityiskohtia. Tilanne on siis nolostuttava jokaiselle osapuolelle: yhtäältä toisessa huoneessa olevalle kiimaiselle pariskunnalle, joka ei kuitenkaan pysty keskittymään touhuihinsa ajatellessaan vain tuottamiaan ääniä, ja toisaalta myös sille viereisen huoneen asukkaalle, joka tunkee sormet korviinsa ja lallattaa välttyäkseen saamasta liikaa informaatiota sisaruksensa voihkinan äänenkorkeudesta. Kiihkeän yön jälkeen kukaan ei kehtaa katsoa toisiaan silmiin aamupalapöydässä. Ei siis ideaalitilanne millään tavalla.



Toki seksiä voi harrastaa ilman eläimellistä voihkinaa tai kurkku suorana kiljumista. Olen huomannut, että joskus on jopa todella kiihottavaa kun ei saa äännellä vaikka tekisikin mieli, ja täytyy oikeasti keskittyä siihen että on hiljaa. Laukeaminen on kuitenkin silloin joskus vaikeaa, kun ei pysty rentoutumaan kunnolla ja hengittäminenkin unohtuu, kun yrittää pysyä hiljaa. Ja vaikka siitä seksistä poistaisi kaikki suusta tulevat äännähdykset, jäljelle jää kuitenkin ne litinät, lotinat, peiton kahinat ja sängyn natinat, joita onkin sitten vaikeampaa vaimentaa. Viimeksi mainittua yritin tosin kerran erään tyypin kanssa eliminoida siirtymällä lattialle, mutta jätkä onnistui lyömään päänsä vaatekaappini oveen ja herätti varmaan koko taloyhtiön kiroilullaan. Eli ei kovin toimiva ratkaisu sekään. Mietin lähes joka viikonloppu uuden sängyn ostamista, kun ärsyttää niin paljon se kuuden kilometrin päähän kuuluva natina. Ja vaikka yhteenmuutto poikaystäväni kanssa ei olekaan vielä ajankohtaista, olen sitäkin harkinnut moneen otteeseen ihan vain siksi, että saataisiin panna rauhassa. Onneksi hän sentään asuu yksin.

Veljelläni, joka ei (ainakaan tietääkseni) tällä hetkellä seurustele, on hieman toisenlainen tilanne. Välillä hän tuo tyttöjä kotiin, mutta kovinkaan montaa en ole sen yhden kerran jälkeen uudestaan nähnyt. Syitä en tiedä, mutta pahoin pelkään, että isosiskon läsnäolo on saattanut säikäyttää ainakin osan tyttöparoista pois. En tiedä mikä minuun menee, mutta välillä huomaan kuulostavani varsin äitimäiseltä veljeni naisille puhuessani. Kerrankin kysyin typerästi joltain sohvallamme istuskelleelta random tytöltä että seurustelettekos te. Siis joltain täysin random muijalta jota en ollut koskaan ennen nähnyt ja josta veljeni ei ollut koskaan maininnut mitään. Tyttö ja veljeni vaan katsoivat toisiaan kiusaantuneena ja vastasivat että eeeei, ja hetken päästä tyttö lähti. Arvatkaa hävettikö. Onhan se nyt noloa, että seksuaalineuvoja ja ihmissuhdebloggari, jonka pitäisi olla asiantuntija näissä jutuissa, rupeaa heittämään tuollaisia keski-ikäisten suuhun sopivia kommentteja, jotka saattavat asianosaiset noloon tilanteeseen. Kai se on joku isosiskon huolehtimisvaisto. Onneksi olen aika paljon öitä poissa kotoa, jolloin veljenikin saa mahdollisuuden olla naistensa kanssa rauhassa ilman huutelevaa siskoa. Ja jos oikeasti aina onnistuisin kaikki hänen juttunsa pilaamaan, hän todennäköisesti sanoisi asiasta jotain. Tai muuttaisi pois.

Ehkä pitäisi sopia jonkinlainen protokolla näitä tilanteita varten. Laittaa vaikka joku sukka oveen, niin toinen tietäisi mikä on homman nimi. Vaikka kyllähän sen voi sieltä huoneesta kuuluvista äänistäkin toki päätellä. Mutta jos sen laittaisi jo ulko-oveen. En tiedä, oman veljen kanssa tuntuu kovin hankalalta puhua seksiasioista. Varmaan lähtisi siinäkin joku tätivaihde silmään ja alkaisin paasata kuin joku kiusallinen yläasteen terveystiedon opettaja. Joten varmaankin jatkamme vain kuten tähänkin asti, eli toinen yrittää tukahduttaa ääntelynsä tyynyllä ja seinän takana toinen painaa omaansa korviensa peitoksi.

ps. oma lukunsa on myös vibraattorin surina. Yritäpä sitä jotenkin vaientaa..

perjantai 16. helmikuuta 2018

Fanityttöilyä

En ole ikinä oikein fanittanut ketään, mutta kirjailija-bloggaaja Henriikka Rönkkönen on sellainen tyyppi, joka saa sisäisen fanityttöni innostumaan. Henriikka on isoin esikuvani näissä blogihommissa ja hän on monella tapaa sitä mitä itsekin haluaisin olla: ilmiömäisen hauska ja loistava kirjoittaja sekä itsevarma ja rohkea nainen, joka osaa ja uskaltaa puhua myös vaikeista ja vaietuista asioista. Lisäksi hän on ehtymätön blogi-inspiraation lähde.

Ostin Henriikan ensimmäisen kirjan, Mielikuvituspoikaystävän, aika pian sen julkaisun jälkeen. Ja olen lukenut sen sen jälkeen muistaakseni neljästi. Se on vaan niin loistava. Henriikan teksti on aina tunteitaherättävää: se joko naurattaa hulluna tai saa aikaan uusia oivalluksia elämän suurista asioista. Tekstin parasta antia ovat osuvat metaforat, jotka elävöittävät kieltä ja pukevat hienosti sanoiksi niitä tuntemuksia, jotka päässä joskus näyttäytyvät vaan epämääräisinä ahdistavina möykkyinä. Ainoa miinus kirjassa oli se, että se loppui liian pian. Olisin voinut jatkaa lukemista vielä tuplasti saman määrän. Onneksi pian pääsen niin tekemäänkin, sillä Henriikan uusi kirja Bikinirajatapaus on juuri ilmestymässä. Tilasin kirjan heti itselleni Henriikan blogissa olevan ennakkotilauslinkin kautta, ja nyt odottelen kuumeisena sen saapumista. Luotan siihen, että luvassa on samanlaista laatuviihdettä kuin mitä edeltäjänsäkin sisältää.




Kirjan lisäksi Henriikka on pitänyt jo vuosien ajan suosittua blogia, jossa hän kirjoittaa elämästään sinkkuna. Blogi on aivan yhtä hauskaa luettavaa kuin kirjakin. Henriikka kertoo itsestään siellä jopa avoimemmin kuin minä täällä omassa blogissani: kertomatta eivät jää edes kaikista yksityisimmät asiat, kuten seksifantasiat tai kakkaaminen. Ihailen suuresti sitä, kuinka oma itsensä hän uskaltaa blogissaan olla: esiintyä kuvissa ja videoissa ilman meikkiä tai vaikka pingviiniyöpuvussa ja puhua avoimesti niin pieremisestä kuin itkemisestäkin. On hänellä siellä paljastavia kuviakin, mutta hän osaa jotenkin olla niissä niin luonnollisesti ettei niistä saa vähääkään herutus-viboja. Hänen sanomanaan ja niiden kuvien välityksellä puhe esimerkiksi kehopositiivisuuteen liittyvistä teemoista kuulostaa sata kertaa uskottavammalta ja fiksummalta kuin omasta suustani.

Fanityttöyteni multihuipentuma oli se, kun satuimme Henriikan kanssa opiskelemaan samalle seksuaalineuvojakurssille. En kylläkään tajunnut koko opiskeluaikana pyytää häneltä nimmaria, varmasti hän olisi sen mielellään raapustanut vaikka tisseilleni, nyt kyllä kaduttaa. No ei, niin hysteerinen en fanitukseni kanssa kuitenkaan ole. Vaikka toki sen uuden Bikinirajatapaus-kirjan tilasinkin signeerattuna. Heheh. Tai en kyllä tiedä saanko edes sitä signeerausta, sillä sen kuulemma saa vain 500 ensimmäistä tilaajaa ja sen jälkeen tilattuihin tulee pelkkä mielikuvitusnimmari. Jännittävää.

Haaveilen siitä, että blogini niittäisi jonain päivänä yhtä suurta suosiota kuin Henriikan, ja että minäkin voisin jonain päivänä kirjoittaa kirjoja kuten hän. Hänen sinkkuelämästään sen sijaan en haaveile, mutta toivon, että jos päädyn vastaavanlaiseen tilanteeseen, opin nauttimaan siitä ja repimään siitä huumoria kuten hän enkä katkeroidu ja muutu epätoivoiseksi. Toivon myös, ettei hän ole ainakaan lähiaikoina lopettamassa kirjoittamista, koska kuten jo aikaisemmin sanoin, hänen juttunsa inspiroivat minua paljon tämän oman blogini kirjoittamisessa. Pidän kovasti peukkuja sille, että uusi kirja nostaisi minua edes vähän ylöspäin täältä postausideoiden puutteen kuopasta, jossa tällä hetkellä tunnun olevan. Ainakin viimeviikkoinen Mielikuvituspoikaystävän neljäs lukukerta toi muutamia uusia ideoita, joista koitan saada tekstiä aikaiseksi lähiaikoina.

Lue Henriikka Rönkkösen blogia tästä

Tilaa Bikinirajatapaus-kirja tästä (ei maksettu mainos, ihan muuten vaan huutelen)

perjantai 9. helmikuuta 2018

Vuosi parisuhteessa

Minulla ja poikaystävälläni on tänään suhteemme ensimmäinen vuosipäivä. Suhde on tuonut muutoksia elämääni, mutta ei suinkaan niin paljon kuin moni tuntuu olettavan. Tykkään kaikenlaisista vuosikatsauksista ja sellaisista miten meni niinku noin omasta mielestä-kelailuista, ja tämä vuoden rajapyykki on erinomainen paikka tehdä sellainen, joten tässä tulee lista asioista, jotka ovat parisuhteen vuoksi elämässäni muuttuneet, ja toinen niistä jutuista, jotka ovat muiden ihmisten ennakko-odotuksista poiketen pysyneet muuttumattomina.

Nämä asiat ovat muuttuneet:


  • En saa enää huonoa seksiä. Parisuhdeseksi voittaa sinkkuaikojen sähellyksen helposti kuus-nolla. Todella tervetullut muutos siis. Olen totisesti saanut tarpeekseni esimerkiksi tällaisista ja tällaisista seksikokemuksista.
  • Yksin nukkuminen ei ole enää suuri nautinto. Sinkkuna yksi parhaita tietämiäni asioita oli nukkua yksin omassa sängyssä, juuri niin leveästi kuin mieli tekee, ja rohmuta peitto kokonaan itselle. Nykyään nautin paljon enemmän siitä, kun saan nukkua poikaystäväni vieressä, ja ihan erityisesti hänen sängyssään, joka on ihanan leveä ja mukava. Peitostakaan ei tarvitse tapella, kun on omat peitot.
  • Bloggaamisesta on tullut hankalampaa. Tämä on ehkä se harmillisin muutos, sillä parisuhde verottaa väkisinkin niitä aiheita, joista voin kirjoittaa. En voi kertoa uusia hauskoja deittailutarinoita, koska niitä ei ole, enkä pahemmin avautua viimeaikaisista suhdekiemuroista tai seksikokemuksistanikaan, koska en voi enkä halua levitellä suhteemme sisäisiä asioita kaikelle kansalle. Ihan loputtomiin en voi vanhoja tarinoitanikaan täällä kierrättää, joten olen yrittänyt lähestyä aiheitani jostain muusta kuin henkilökohtaisesta näkökulmasta. Toisinaan se on onnistunut, toisinaan taas ei. Aika näyttää mihin suuntaan blogi lähtee kehittymään, intoa tämän tekemiseen minulla kuitenkin on runsaasti, joten täytyy vain räpiköidä ja koittaa löytää myös parisuhteen kannalta toimiva linja kirjoittamiseen.
  • Olen tutustunut itseeni paremmin ja tajunnut itsestäni uusia asioita. Ihmettelin esimerkiksi pitkään sitä, miksi jotkut vanhoista heiloistani säikähtivät "dramaattisuuttani", koska minäkö dramaattinen, kaikkea sitä. Nykyisessä suhteessani olen tajunnut, että näissä väitteissä on ehkä saattanutkin olla jonkinlainen totuuspohja. Ei tietenkään ole hirveän kivaa tajuta itsestään tällaisia asioita, mutta nyt kun tiedostan asian, voin aktiivisesti opetella siitä eroon. Vastaavanlaisia juttuja on tullut vastaan pari muutakin, ja tunnen vahvasti että tämä suhde oikeasti auttaa minua olemaan ns. parempi itseni. Se ei ole yhtään hullumpaa.
  • Bileintoni on vähän rauhoittunut. Paino sanalla vähän, koska minun bilettämiseni on monen muun mittapuulla edelleen aika aktiivista, mutta en sentään enää juokse klubeilla joka viikonloppu. Sanoin kyllä silloin sinkkuaikoina, ettei minusta sitten tule sellaista tylsää parisuhdeihmistä joka vaan nyhjää poikaystävän kanssa kotona kaikki lauantai-illat, mutta joudun myöntämään että rennot koti-illat kiinnostavat nykyään paljon aiempaa enemmän. Mutta ihan tylsäksi en ole ruvennut, ja kotona nyhjäämisen sijaan käydään poikaystäväni kanssa paljon yhdessä ulkona. Mukava kompromissi, kaverit, bileet ja parisuhdeaika samassa paketissa.



Nämä asiat eivät ole muuttuneet, vaikka joidenkin mielestä ehkä pitäisi olla:

  • Blogini on edelleen olemassa, vaikka sen jatkumista vähän kyseenalaistettiin vuosi sitten. On minulla toki ollut omat epäilykseni blogin tulevaisuuden suhteen, mutta lopettamista en ole edes ajatellut kertaakaan.
  • Asumme kumpikin edelleen samoissa paikoissa kuin vuosi sitten. Viimeisen parin kuukauden sisään varmaan viisi ihmistä on kysynyt joko asumme yhdessä, ilmeisesti tässä vaiheessa pitäisi ruveta yhteenmuuttoa harkitsemaan. Asumistilanteemme ei ole paras mahdollinen, sillä asumme aika kaukana toisistamme ja minun luonani ei kämppisveljeni vuoksi ole aina hirveästi omaa rauhaa, mutta emme ole silti kokeneet mitään tarvetta kiirehtiä yhteenmuuttoa. Hosumalla kun ei tule kuin kusipäitä mukuloita, kuten sananlasku kuuluu, eikä meitä huvita sellaisiakaan hankkia.
  • Vietän edelleen paljon aikaa ystävieni kanssa. En ole vetäytynyt rakkauskuplaan ja unohtanut kavereitani, parhaiden ystävieni kanssa näemme viikoittain ja pidämme tiiviisti yhteyttä. Näin tarkemmin ajatellen tuntuu kyllä olevan tosi pitkä aika siitä, kun viimeksi olisin ollut juhlimassa pelkästään ystävieni kanssa ilman että kenenkään poika- tai tyttöystävä olisi ollut mukana. Täytyypä laittaa to do-listalle.
  • Silmäni eivät ole sokeutuneet muille miehille. Jotkut eivät kuulemma parisuhteessa ollessaan näekään muita ihmisiä ympärillään, kun ovat niin rakastuneita siihen omaan mussukkaansa, mutta minulla on kyllä edelleen silmää hyvännäköisille jätkille ja nautiskelen mielelläni silmänruuasta. Ei se mitenkään vähennä sitä vetoa jota tunnen poikaystävääni kohtaan, joka on itsekin sivumennen sanoen melkoinen silmänruoka.
  • En häpeä menneisyyttäni tai teeskentele ettei sitä ole olemassa. Ei minua hävetä kertoa seksikumppaneideni määrää tai asioita joita olen tehnyt miesten kanssa ennen parisuhteeni alkamista. Ehkä muutaman kokemuksen olisin voinut jättää väliin, mutta en varsinaisesti kadu mitään enkä ymmärrä miksi minun pitäisi jotenkin esittää ettei niitä asioita ole tapahtunut tai ettei niillä ole mitään merkitystä. Monen mielestä on jostain syystä outoa, että puhun menneisyydestäni ja vanhoista heiloistani vaikka olen parisuhteessa, koska ilmeisesti minun pitäisi vetää jotain siveän vaimon roolia ja teeskennellä etten ollut kuullutkaan seksistä ennen hänen tapaamistaan. Noh, tämä blogi vie kyllä kaiken uskottavuuden siltä valheelta..

Meillä on ollut hyvä vuosi, toivottavasti niitä tulee vielä paljon lisää ja ne tuovat tullessaan positiivisia muutoksia.



keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Sexmuseum Amsterdam (sisältää kilpailun)

Täällä taas! Viime postauksesta on jo hetki aikaa, mutta toisinaan tarvitaan näitä luovia taukoja.

Kuten instaseuraajani tietävätkin, käväisin hakemassa uutta blogi-inspiraatiota Amsterdamista. Kaupunkia tituleerataan usein varsinaiseksi synnin pesäksi, joten mikäs sen parempi kohde minun ja poikaystäväni ensimmäiselle yhteiselle reissulle. Kävimme muun muassa kaksissa reiveissä, mikäs sen romanttisempaa. Tykästyin Amsterdamiin kyllä kovasti, ja blogin kannalta kaupunki oli tietysti varsin inspiroiva kiinnostavan seksikulttuurinsa vuoksi. Yksi mieleenpainuvimmista kohteista paikan päällä oli seksimuseo eli Sexmuseum, jossa oli paljon kaikenlaista hauskaa ja mielenkiintoista nähtävää.




Päärautatieaseman välittömässä läheisyydessä sijaitseva museo näytti ulkopäin pieneltä, mutta sisältä paljastui lukuisia näyttelyhuoneita useassa eri kerroksessa, joissa oli näytteillä mitä moninaisimpia asioita ja esineitä. Näytteillä oli paljon kiehtovia seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä historiallisia esineitä eri kulttuureista: oli patsaita, maalauksia, kaiverruksia, kirjoituksia ja vaikka ja mitä kiinnostavaa. Osassa saleista löytyi modernimpia esineitä, mm. valokuvia, lehtiä ja ihmisen kokoisia nukkeja, jotka touhuilivat kaikenlaista. Esimerkiksi heti sisääntuloaulassa oli varsin ihastuttava itsensäpaljastaja, joka ensin huhuili seinässä olevasta syvennyksestä ja sen jälkeen työntyi esiin esitellen trenssitakin alta paljastuvaa vehjettä. Yhteen saleista oli myös tehty oma Red Light District, jossa pääsi kurkistamaan entisaikojen ilotyttöjen ja heidän asiakkaidensa kohtaamisiin. Oma pikkuinen sali oli omistettu myös BDSM:lle ja muulle kinkyilylle.




Suosikkia kaikkien mielenkiintoisten esineiden ja asioiden joukosta on vaikea valita, mutta itseäni sykähdyttivät ehkä eniten 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa otetut valokuvat, joista ei nyt tietenkään ole kuvaa, koska valokuvien kuvaaminen on varsinkin ruuhkaisessa museossa todella vaikeaa. Kuvat esittivät pariskuntia harrastamassa seksiä eri asennoissa, muutamissa oli jotain BDSM-henkeäkin ruoskineen ja köysineen. Kuvissa oli erityisen kiinnostavaa se, kuinka seksiasennot ja -tilanteet olisivat yhtä hyvin voineet olla mistä tahansa nykyajan pornofilmistä, vaikka kuvat olivat rakeisia ja mustavalkoisia ja ihmiset niissä näyttivät no, siltä miltä ihmiset nyt näyttivät siihen aikaan. On myös kiinnostavaa ajatella niitä tilanteita missä kuvat on otettu, kun kamerateknologia on ollut varsin erilaista kuin nykyään: miten kuvaaja ja kuvattavat ovat löytäneet toisensa, onko kuvat otettu salassa ja mihin niitä on käytetty, minkälaisia tarinoita niihin liittyy. Pieni sisäinen historianörttini innostui kovasti tällaisesta spekulaatiosta. Harmillisesti valokuvasalissa oli varsin paljon väkeä enkä saanut katsella kuvia rauhassa niin paljon kuin olisin halunnut. Kyllä se keskittyminen vähän häiritsee kun vieressä on kolme hekottelevaa ja osoittelevaa turistipoikaa..




Vaikka museosta tykkäsinkin, on myös pakko antaa hieman miinuspisteitä siitä, että näyttely oli kokonaisuutena varsin heteronormatiivinen. En tykännyt siitä, että lähes kaikki näyttelyesineet kuvasivat naisen ja miehen välistä ns. "tavallista" seksiä, ja kaikki siitä poikkeava oli niputettu pieneen kinky-juttuja esittelevään saliin. Vaikka kinkyosastolla oli paljon kiinnostavaa nähtävää, sali esitettiin ikäänkuin jonkinlaisena "friikkisirkuksena", jossa kummastelun kohteena olivat niin homot, lesbot, transihmiset, bondage-harrastajat kuin lihavat ihmiset. Kyllä, lihavien ihmisten seksi on jotain niin ihmeellistä, että sitä pitää erikseen kummastella. Siitä jäi vähän huono maku suuhun, ja se vähän latisti muuten erittäin positiivista fiilistäni museokäynnin jälkeen. Hintansa väärti paikka kuitenkin oli ehdottomasti, 5 euron sisäänpääsymaksulla olisin tyytynyt vähempäänkin, joten en voi kuin suositella museota kenelle tahansa seksistä tykkäävälle.

Blogin Instagramissa on muuten käynnissä kilpailu, jossa on palkintona Amsterdamin lukuisista seksikaupoista löytyneitä tuliaisia! Osallistumisaikaa on tämän viikon perjantaihin asti, tässä ohjeet:

1. Seuraa Instagramissa @teekutsuillablogi ja tykkää arvontakuvasta, joka on tällä hetkellä feedissä ensimmäisenä.

2. Kerro kisasta kavereillesikin esimerkiksi tägäämällä heidät kommentteihin.

3. Perjantaina 9.2. arvon näillä näkymin yhden voittajan, koska 100 seuraajan tavoite rikkoutui heti ensimmäisenä kilpailupäivänä. Jos perjantaina päästään kuitenkin 150 seuraajaan, voittajia arvotaan kaksi kappaletta! Nyt jos koskaan on siis erinomainen hetki ryhtyä seuraajakseni, voittomahdollisuudetkin ovat näillä seuraajamäärillä vielä varsin hyvät, eli jos olet se tyyppi joka ei koskaan voita mitään, tilaisuutesi on koittanut. ;)

perjantai 26. tammikuuta 2018

Mitä jos rakkaasta on tullut pullukka?

Kehopositiivisuuden ei pitäisi olla pelkkä ulkonäköpaineidensa kanssa kamppailevien yksilöiden ajattelumalli, vaan ihan yleinen normi. On meinaan hankalaa pysyä positiivisena ja ajatella itsestään hyvää, jos ympäröivä maailma puskee aggressiivista läskivihaa ja käskee laihduttamaan. Erityisen vaikeaa kehopositiivisuus ja itsensä hyväksyminen on silloin, jos yllämainittuja asioita tekee oma kumppani.

Tämä on tavallaan vähän kaksipiippuinen juttu. Olisi tosi hyveellistä nyt sanoa, että jokaisen tulisi hyväksyä oma kumppaninsa sellaisena kuin hän on, kiloineen päivineen, eikä toisen ulkonäön enää pitäisi olla kynnyskysymys pitkissä parisuhteissa. Ymmärrykseni ei sellaisille ihmisille kyllä riitäkään, jotka painostavat kumppaniaan laihtumaan tai suorastaan uhkaavat erolla jos toisen paino ei tipu. Eilen kuulin, että jotkut tekevät suhteen alussa "lihomattomuussopimuksia", eli ihan sovitaan että kumpikin pitää itsensä timmissä kunnossa. Tällaiset tyypit tuntuvat pitävän lihomista suunnilleen yhtä pahana rikkomuksena kuin pettämistä. Vauva.fi ja muut keskustelupalstat tarjosivat rutkasti materiaalia näiden ihmisten ajatuksenjuoksusta, ja löysin myös joitain iltapäivälehtien juttuja joissa ihmiset valittivat kumppaneidensa lihomisesta. Joitain kommentteja lukiessani tunsin oikeasti suurta kuvotusta, ihmiset puhuvat kumppaneistaan ihan järkyttävän rumasti. Pahimmalta tuntui lukea, että jotkut ovat oikeasti laihduttaneet kumppaninsa uhkavaatimusten vuoksi. Kertoo minusta aika syvistä parisuhteen ongelmista, jos monen vuoden avioliitonkin jälkeen toisessa merkitsee eniten ulkonäkö, jonka muuttuessa aletaan uhkaamaan erolla, koska "en sitoutunut suhteeseen läskin kanssa".

Toisaalta sitten ymmärrän myös sen, että lihomisella saattaa olla vaikutusta siihen, kuinka viehättävältä näyttää kumppanin silmissä. Lihavuus ei ole mikään synonyymi rumalle ja epäviehättävälle, mutta jos ulkonäkö muuttuu suhteen aikana paljon, ei vaan ehkä ole kumppanin mielestä niin hyvännäköinen kuin suhteen alussa. Eivätkä kaikki ala kilojen kertyessä uhkailemaan erolla, koska toisen lihominen ei vaikuta rakkauteen, pelkästään seksihaluihin. Pitkissä suhteissa seksihalut voivat hiipua muutenkin, niin tuskimpa ne lisäkilot siinä halujen ylläpidossa mitenkään hyödyksi ovat, varsinkin kun lihominen voi monella tapaa vähentää myös sen kiloja kerryttäneen osapuolen halukkuutta. En siis halua alkaa kärkkäästi tuomitsemaan kaikkia kumppaninsa lihomisesta huolestuneita, vaikka uskonkin, etteivät ne ylimääräiset kilot ole välttämättä aina ainoa ongelma parin suhteessa ja seksielämässä.




Uskon, että useimpia ei niinkään häiritse ne kumppanin kertyneet kilot, vaan enemmän kaikki ne muut muutokset, jotka lihominen toisessa aiheuttaa. Saattaa tuntua, että toinen on kokonaan eri ihminen, jos on vaikka ennen ollut tosi aktiivinen ja yhtäkkiä vaan makaakin sohvalla syömässä sipsejä. Monella herää huoli kumppanin terveydestä: onko lihomisen taustalla esimerkiksi masennus tai joku muu sairaus, ja tuovatko kilot tullessaan esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksia. Monesti lihominen voi huonontaa kumppanin itsetuntoa, ja se jos joku on omiaan aiheuttamaan jos jonkinlaisia ongelmia parisuhteessa. Seksikään ei luista kuten ennen, ihan jo siksi kun kriittiset paikat meinaavat jäädä mahan alle piiloon eikä isompi keho taivu samanlaisiin asentoihin kuin aikaisemmin. Eli kyse ei ole vaan siitä, että toisen vyötärönympärys suurenee, vaan koko joukosta erilaisia ongelmia, jotka hankaloittavat parisuhteessa olemista.

Miten siitä lihomisesta voisi sitten toiselle jotenkin kauniisti sanoa? Kyseessä on niin herkkä aihe, että ajattelemattomasti käyttäytymällä voi tulla romuttaneeksi toisen itsetunnon kokonaan ja tuhonneeksi koko parisuhteen. Missään nimessä ei kannata siis täräyttää suoraan, että toinen onnistuu ulkoisella olemuksellaan karkottamaan seksihalusi kauas pois. Myös puheet siitä, pitäisikö ehkä pikkuisen laihduttaa, tuskin saavat aikaan muuta kuin pahan mielen toiselle, eikä terveysriskeistä muistutteleminenkaan välttämättä ole sen tehokkaampaa. Ehkä paras tapa lähestyä aihetta on kysyä kumppanilta, miten hän voi ja mitä hänelle kuuluu, ja kertoa olevansa huolissaan. Monesti kilojen takaa löytyykin sitten joku syy, jonka korjaamalla painokin lähtee putoamaan. Tietenkään jotain masennusta tai itsetunto-ongelmia nyt ei ihan nappia painamalla korjata, mutta eipä niihin sekään auttaisi, että käskettäisiin toista laihduttamaan.

Paras tapa päästä ylimääräisistä kiloista eroon on hyväksyä niiden olemassaolo ja opetella pitämään itsestään sellaisena kuin on. Tämä on huomattavan hankalaa silloin, jos oma kumppani, elämän tärkein ihminen, selvästi ilmaisee toisenlaista mielipidettä. On siis tärkeää, että kehopositiivista ajattelua harrastaisivat ihan kaikki, ja aivan erityisesti kehojensa kanssa kipuilevien kumppanit. Jos kumppanin lihominen kuitenkin häiritsee niin paljon, ettei suhteessa pysty olemaan, niin voi sitten tehdä palveluksen kumppanilleen ja lähteä menemään, sillä kukaan ei tarvitse elämäänsä ihmistä jota kiinnostaa pelkästään ulkonäkö. Ne tyypit voivat sitten laatia keskenään niitä lihomattomuussopimuksia, ja syytellä toisiaan pettureiksi kun eivät kuolinvuoteellaan näytäkään samalta kuin parikymppisinä.

Tässä vielä hyvä teksti aiheeseen liittyen, vahva suositus!

Puoliso, edustava asuste – Kauneus ja Terveys

torstai 25. tammikuuta 2018

Miksi julkaisen paljastavia kuvia somessa

Vähäpukeisten kuvien postaaminen sosiaaliseen mediaan herättää jostain syystä kovasti paheksuntaa ja ihmettelyä. Moni ajattelee, että kuvilla yritetään hakea huomiota ja pönkittää omaa olematonta itsetuntoa, ja että itsevarmat ihmiset eivät koe tarvetta esitellä vartaloaan julkisesti netissä. Paljon varoitellaan myös siitä, että paljastavat kuvat voivat levitä ties minne, tai päätyä mahdollisten työnantajien käsiin ja sitä kautta vaikeuttaa työnsaantia. Itse en juurikaan välitä muiden paheksunnasta, tämä blogi on itsessään kaiken maailman siveyspoliiseille ja moraalinvartijoille niin liikaa ettei pari alusvaatekuvaa paljoa hetkauta, mutta koska jotkut niitäkin varmaan ihmettelevät, kerron teille nyt neljä perustelua sille miksi julkaisen niitä blogissani ja blogini Instagram-tilillä.

1. Tykkään ottaa itsestäni kuvia, joissa näytän hyvältä. Niitä katsomalla voi sellaisina "olen maailman rumin ja läskein ja ällöttävin ihminen"-päivinä palauttaa mieleen, että oikeastaan olenkin ihan hyvä. Sovellan vähän kuin voimauttavan valokuvauksen periaatteita itseeni, kun mietin mielessäni eri tyyppisiä kuvia joissa haluaisin olla. Samaa voisi tietysti tehdä peittävämminkin pukeutuneena, mutta rumaläskiangstipäivinä sellaiset eivät ajaisi asiaansa yhtä hyvin.

2. Pidän huomiosta. En pahastu yhtään siitä, että vähäpukeiset kuvani saavat tykkäyksiä ja kehuja Instagramissa. Ja ihan maalaisjärjelläkin jo voi päätellä, että jos tavoitteena on saada lisää näkyvyyttä blogille ja Installe ja tietyntyyppiset kuvat tuovat lisää tykkäyksiä ja seuraajia, kannattaa ehkä postata vastaavia kuvia jatkossakin. Haluan toki että blogiani seurataan kirjoittamieni tekstien, ei kuumien kuvien takia, mutta jos kerta jotain ruisleipää ja autonrenkaitakin myydään seksillä, miksi ei seksiblogia?

3. Runkkaamisen tiedetään mm. pienentävän miehillä eturauhassyövän riskiä, ja vastuullisena seksologian ammattilaisena haluan tietty kantaa korteni kekoon yleisen seksuaaliterveyden hyväksi. Blogini Instaa seuraa (seuraajamäärään nähden) suurehko joukko n. 18-30-vuotiaita miehiä, joten tarjoan heille mielelläni eettisten periaatteiden mukaan tuotettua visuaalista stimulaatiota kyseisen terveysteon suorittamisen avuksi.

No ei vaan, seksuaalinen kiihottaminen ei ole kuvieni pointti, mutta en minä siitä pahastu, jos joku minun kuvilleni runkkaa. Siitä vaan, kiva jos voin olla avuksi.



Kunnon hardcore-pornoa nämä kuvani, eikö. Kukkahattutätejä hirvittää.


4. Koska haluan. Mitä sanomista kenellekään pitäisi siihen olla, jos minä valitsen laittaa itsestäni nettiin kuvan, jossa poseeraan pikkarit jalassa tai rintavako näkyen? En riko mitään lakeja tai sääntöjä tai hyvän maun rajaa. On tietysti ikävämpi juttu, jos joku pahoittaa mielensä kuvistani niin että lopettaa blogini seuraamisen, vaikka – kuten alussa mainitsin – niin ajattelevat tuskin lukisivat blogiani muutenkaan.


Miten blogi- ja Instagram-paljasteluni sitten liittyy kehopositiivisuuteen? Minusta olennaisesti, koska kuvien postaaminen vahvistaa omaa positiivista käsitystäni kehostani, ja luonnollisesti kuvien saamat tykkäykset ja kommentit vahvistavat sitä vaan lisää. Muun muassa edellisen postauksen kuvien ottaminen sai minut taas paljon paremmalle fiilikselle omasta kropastani, sain ikään kuin "todisteita" itselleni siitä, että olen hyvä tällaisena. Kuvani saattavat joillekuille näyttäytyä pelkkänä herutteluna, koska en ole ylipainoinen eivätkä vähäpukeisuuteni sen vuoksi ole erityisen rajoja rikkovaa tai kantaaottavaa. Halusinkin tällä tekstillä yrittää jotenkin tuoda ilmi, että kuvilla on itselleni toisenlainenkin merkitys kuin huomion hakeminen, jos se ei kuvistani muuten välity.

Nämä kuuluisat herutuskuvani löytyvät Instagramista nimimerkillä @teekutsuillablogi.

ps. En ole huolissani siitä, että kuvani päätyisivät työnantajieni käsiin ja saisin sen takia potkut tai joku työpaikka jäisi saamatta. En edes haluaisi olla töissä sellaisessa paikassa, jossa vielä vuonna 2018 arvosteltaisiin työntekijän pätevyyttä sen perusteella, kuinka paljon vaatteita hänellä on jossain kuvassa päällä. Ja sitä paitsi, tämä blogi olisi siinä tilanteessa varmasti paljon kuvamateriaalia raskauttavampi tekijä..